22.11.09

Tuomiosunnuntain illalla 2009

Tänään on kirkkovuoden viimeinen pyhäpäivä, tuomiosunnuntai. Tätä kirkkovuotta jatkuu vielä alkava viikko, ensi launtain ehtookellot valmistavat uutta pyhää ja uutta kirkkovuotta, jonka aloittaa ensimmäinen adventtisunnuntai. Tapanani on käydä joka pyhä jumalanpalveluksessa. Tänään kävin synnyinseurakuntani Multian messussa eli ehtollisjumalanpalveluksessa. Minulle ehtoollinen on henkilökohtaisesti tärkeä asia. Siksi haluan, jos van on mahdollista valita, jumalanpalveluksen, jossa on tilaisuus osallistua ehtoolliselle. Se on hyvä eväs aina sekä alkavaan viikkoon että muutoinkin elämässä. Jumalan salattu todellisuus tulee tykömme.
 
Eduskuntatyötäni varten valmistelen nyt viikonloppuna lakialoitetta kotimaisen rokotetuotannon palauttamisesta Suomeen. Yritän saada tämän huoltovarmuuslainsäädäntöön, ellei muuta sopivaa ilmene. Juuri iltaseitsemän uutiset kertoivat, että sairaanhoitopiirien tietojen mukaan näyttäisi siltä kuin sikainfluenssan ensimmäinen aalto olisi laimenemassa. Toivon tätä todella hartaasti. Mutta sotaakaan ei yleensä päätetä yhteen taisteluun ja siksi pelkään pandemien toista aaaltoa. Itse en oikein usko vielä ensimmäisenkään aallon saavuttaneen läheskään huippuaan. Jos näin olisi, Jumala todella olisi vastannut heti heikkoihin rukouksiin pelottavan pandemian pysähtymisestä ja kääntymisestä laskuun. Mikään inhimillinen ei tätä voi selittää. Vaara ohi signaalia en missään nimessä vielä näe aiheelliseksi.
 
Joka tapauksessa varautumisen tulee alkaa seuraavaa uhkavaihetta varten heti. Kotimainen rokotetuotanto on osa kansalaisten turvaa. Nyt nähdään, mihin puutteisiin olemme joutuneet, kun olemme tilattujen ostojen varassa. Toimitukset ovat myöhässä ja toimitusmäärät sovittuja pienempiä. Selittelyjä saa kyllä tästä kuulla ja voivat olla tottakin, mutta tositilanteessa ei tulla toimeen selittelyillä. Rokotetuotannon valmiudet on palautettava ja sama koskee myös infuusionesteiden valmistuksen palauttamista. Jos koko maailmassa on hätä, silloin jaetaan niukkuutta. Nyt tämä on nähty ja toivottavasti tästä otetaan opiksi.
 
Kotimainen huoltovarmuus on kuin henkivakuutus. Silloin on kaikki hyvin, jos sitä ei tositilanteessa täällä tarvita. Mutta maailmalla tarvitaan joka tapauksessa ja Suomi voisi olla kansainvälisen rokote- ja muunkin lääketeollisuuden osaaja maailmassa. Saisimme oman turvallisuuden ohella työ- ja vientituloja maahamme ja samalla voisimme auttaa kärsiviä. Tätä peräänkuulutan valmisteilla olevalla lakialoitteellani, jonka aion jättää nyt alkavan viikon tiistaina tai keskiviikkona, jotta se ehtisi lähetekeskusteluun ennen joulua. Samasta asiasta tein nyt toissapäivänä perjantaina myös kirjallisen kysymyksen ja toimenpidealoitteen. On myös hyvä että edustajakollega Arhinmäki on löytänyt saman asian.

15.11.09

Kinnulassa ja jumalanpalveluksessa saarnaamassa

Tänään valvomisen sunnuntaina olin Kinnulassa, jossa Keskustan paikallisosasto vietti 40-vuotisjuhliaan. Sain kunniatehtävän pitää juhlamessun saarnan kello 10.00 alkaen Kinnulan kirkossa. Kirkkoon oli tullut runsaasti väkeä. Koska Jumala on luonut ja Kristuksessa tarjonnut lunastuksen jokaiselle, varoin sanallakaan puhumasta sanaakaan puoluepolitiikkaa tai mitään siihen vähänkään viittaavaa. Jumalan sanan saarna on koetetettava tehdä niin, että se kestää ajassa ja iankaikkisuutta vartekin. Jokainen saarna tulee pitää niinkuin se olisi pitäjänsä ja kuulijoidensa viimeinen.
 
Minulle on iän myötä tullut yhä keskeisemmäksi koettaa tuoda esille armoa. Armo kestää, omat ajatukseni ovat inhimillisiä. Siksi koetan etsiä aina jotakin sellaista, mikä edustaa kestävää eikä vain tätä hetkeä. Toisaalta saaranan tulisi koskettaa tätäkin aikaa ja omankin persoonan kokemusta. Tässä on haastetta. Kirkon jälkeen rippikoululainen tuli hakemaan nimikirjoitusta paperiin, joka osoittaa hänen käyneen vaadittavia kirkonkäyntejä. Paperissa oli kysymys, mitä jäi saarnasta mieleen? Kysyin asiaa ja arvasin vastauksen:"Ei mitään erikoista". Toivottavasti muita asioita sitten olisi jäänyt mieleen.
 
Tärkeintä ei kuitenkaan olekaan, mitä me muistamme, vaan se, että Jumala muistaa ja armahtaa meitä.

12.11.09

Olen ennakoinut sikainfluenssakatastrofin, valitettavasti

Hyvä Lukijani!
 
En ehdi paljon kirjoittaa blogiani, sillä valmistelen taas kirjallista kysymystä avuttomasti kokonaisuutena hoidetusta sikainfluenssan torjunnasta. Perusvirhe on se, että lukuisista kirjallisista kysymyksistäni huolimatta Suomeen ei ole haluttu saada aikaiseksiomaa kansallista rokotetuotantoa. Asioista vastaavat henkilöt ovat halunneet luottaa ulkomaiseen tuotantoon ja sen saatavuuteen. Nyt nähdään, rokotteita tulee tipoittain sovittuja pienempiä eriä ja aikatauluista myöhässä. Jos haluat selaile eduskunnan sivuiltani kirjallisia kysymyksiäni. Sieltä löytyvät ajatukseni ja asiaa vähättelvät ministerien vastaukset.
 
Tuntematonta lainatakseni:"Nyt en etsi syyllistä, vaan Lahtista ja konekivääriä". Toisin sanoen nyt on mentävä eteenpäin mutta oikein niillä toimilla, millä voidaan edetä. Sikainfluenssan toista ja kolmatta tätä vaarallisempaa sikainfluenssan aaltoa varten on viimeistään nyt palautettava Suomeen oma kansallinen rokotetuotanto. Asiassa ei saa enää töpeksiä. Rokotetuotannon menetelmät on ostettava lisenssillä ja tuotanto täällä käyntiin. Suomesta voitaisiin sitten oman tarpeen jälkeen myydä muuallekin rokotteita. Nyt on kiire.

7.11.09

Isänpäivän aikaan 2009

Isänpäivä on kalenterissa paljon nuorempi kuin äitienpäivä. Launtaina, isänpäivän aattona sytytin Multian Sinervän hautausmaalla kynttilälyhtyyn viitisen vuorokautta palavan öljykynttilän isäni Sulo Oinosen haudalle. Hän olisi täyttänyt 100 vuotta 15.2009. Mutta Kaikkivaltiaan Jumalan suunnitelmissa hänen matkansa oli määrätty päättymään 9.8.1962. Itse täytin seuraavana päivänä 15 vuotta. Tuona päivänä laitoimme isäni arkkuun Multian Riuttakoskella, jossa hän kodissaan äkkiarvaamatta kuoli lääkärin arvion mukaan keuhkoveritulppaan.
 
Isäni oli viime sotien veteraani. Hän oli mukana jo YH-vaiheessa Hyrsylän mutkan maisemissa, jossa kohtasi aamuhämärissä 30.11.1939 talvisodan todellisuuden. Se jatkui Kollaan taisteluissa aina haavoittumiseen saakka 6.3.1940 Ulismaisissa. Sotasairaalasta ei voinut haavoittunut toipilas päästä kotiaan evukoimaan. Nyt olisi kysyttävää, kuinka tuo tapahtui? Kukaan vain ei ole kertomassa. Koko isäni sisarusparvi, veljet ja sisaret ovat kuolleet. Samoin kaikki Karjalan Lumivaaran Ihalan kylän lähinaapurit.
 
Jatkosodassa isäni oli Tornionjokilaakson evakon jälkeen taisteluissa Sallan suunnalla kohti Kiestinkiä. Tällöin hän toimi hyvin raskaassa tehtävässä etulinjan taistelevan joukon lääkintämiehenä. Monta kertaa oli vaikeasti haavoittunut haettava linjojen välistä
taistelukentältä. Jatkosodan loppuviheissa hän oli Kannaksella panssarintorjuntataisteluissa. Sodan jälkeen hän oli kotijoukoissa
aina marraskuun loppupuolella 1944 ihan yllättävästi Haapamäellä tapahtuneeseen kotiuttamiseen joutuen. Haapamäki risteysasemapaikkakuntana toi Karjalan miehen tuohon elämänvaiheeseen. Mikä ihmeellisintä vielä aivan samoihin maisemiin, jossa tätä blogiani kirjoitan.
 
Isäni tie vei Haapamäeltä ehkä jo seuraavalla junalla evakuoinitipaikkakunnalle Ylivieskaan Pohjanmaalle, jossa sitten parin vuoden kuluttua kohtasi tulevan vaimonsa äitini. vasta sitten 1.5.1947 tie toi Multian Riuttakoskelle karjalaisen siirtoväen korvaustilan raivaajaksi, rakentajaksi ja viljelijäksi. Tätä tehtävää isäni hoiti ahkerasti kuolemaansa saakka. Vuosi 1962 oli oli hyvin sateinen. Heinänkorjuu tuotti siksi paljon ongelmia, viljat eivät joutuneet kunnolla. Varmasti tuokin tuotti tunnolliselle viljelijälle murheita. Isäni kuoleman jälkeen, kiitos hyvien naapureiden, sato saatiin korjattua loppusyksyyn mennessä. Kaura ei oikein joutunut, se niitettiin osin suoraan pellolta lehmien rehuksi.
 
Nytt kynttilä palaa isäni haudalla. Se tekee kunniaa henkilölle, joka sata vuotta sitten oli pieni poikavauva. Elämänmatka on ollut aruhan ja sodan aikoina kovaa työtä isäni kohdalla. Hyvin vaikeista oloista itsenäiseksi viljelijäksi kulki hänen tiensä. Hän halusi lähettää aikanaan kustannuksia säästämättä minut oppikouluun, jonka aloitin syksyllä 1959 Keuruun yhteiskoulussa. Isäni tahtoi
koulun kautta avata minulle tietä puolustamaan heikompien asioita eduskunnassa. Hän näytti toisena pääsiäispäivänä 1959 Helsingin asemalta eduskuntataloa isoisäni hautajaismatkalla ja kehoitti minua pyrkimään näyttämäänsä taloon työhön. Siksi minulle työ kansanedustajana ei ole mikään kevyt asia. Olen lähetetty tehtävään ja näin haluan asian kokea.
 

2.11.09

"Kohta poissa on veljet"

Sunnuntaina 1.11.2009 olin Suolahdessa saattamassa haudan lepoon isäni Sulo Oinosen serkkua Olavi Ensio Oinosta. Hän oli 84-vuotias ja nuorukaisena hän oli osallistunut hyvin raskaaseen työhön kaatuneiden huollossa. Aikoinaan Olavi Oinonen oli toiminut
myös Suolahden sotaveteraanit ry:n puheenjohtajana. Elämäntyönsä hän teki metsäalalla Konnevedellä työnjohtajana.
 
1800 luvun puolivälissä syntyneen Otto Oinosen rantasalmelaisen tuon ajan suurperheen jälkeläisistä nyt hautaan saatettu isäni serkku oli viimeinen viime sotien veteraani. Aikanaan heitä on ollut paljon. Nyt viimeinenkin on poissa. Tämä oli sykähdyttävä toteaminen. Viime sotien isäni suvin veteraanisukupolven uljas ohimarssi elämän tiellä on päättynyt. Siunauspuheessaan kirkkoherra Kuparinen toi esille kristillisen näkemyksen poisnukkuneiden läsnäolosta Jumalan todellisuudessa. Siksi myös surevilla momaisilla on toivo riemullisesta jälleennäkemisestä pisnukkuneiden rakkaittensa kanssa. Tästä muistutti myös nyt viettämämme pyhainpäivän sanoma.
 
Sotavetaraanit ja -invalidit ansaitsevat kaikeen ajallisen hyvinvoinnin. Se on meidän itsenäisessä Suomessa elävien kansalaisten kunniatehtävä heille, jotka ovat taisteleet vapaan isänmaan meidän hyväksemme.