Tervehdys synodaalikouksesta
Synodaalikokouksen 2016 ajatelmissa
Osallistuin 27.-28.9.2016, siis tiistaina ja keskiviikkona Lapuan hiippakunnan kaksipäiväiseen synodaalikokoukseen, joka ensi kertaa oli Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan ulkopuolelle Laukaassa. Kokoontuminen alkoi messulla Laukaan kirkossa. Synodaalikokous tarkoittaa vanhan perinteen omaavaa hiippakunnan pappein kokousta, johon kaikki hiippakunnassa kirjoilla olevat papit saavat kutsun. Vain muutamilla oli ilmeisestikin terveyteen liittyvä este ja kaikkiaan meitä noin 350 pappia paikalla.
Kautta Suomen on kaikissa hiippakunnissa samaan aikaan synodaalikoukset ja nämä ovat kuuden vuoden välein aiemman viiden vuoden jakson asemesta. Tuolloin synodaalikoukset käsittelivät ennalta viiden vuoden välein kokoontuneiden kirkolliskokousten asioita. Yhdessä tuollaisessa sain minäkin urani alussa olla mukana ja käytin paljon puheenvuoroja sillä pätevyydellä, mitä kokemattomuus niihin tarjosi. Nyt kirkolliskokous kokoontuu kahdesti vuodessa, touko- ja marraskuussa ja synodaalikokous ei enää valmistele lausuntoja kirkolliskokoukselle.
Alkumessussa muistettiin kuuden vuoden aikana poisnukkuneita. Joukossa oli uskonnonpettajani ja sittemmin Keuruun lukion rehtori teol., fil. ja kasvatustieteen tohtori Hannu Välimäki, entinen esimieheni Keuruun emeritus kirkkoherra Heikki Karttunen sekä Multian ent. kirkkoherra, lääninrovasti Osmo Tarkki, joka oli myös toinen rippikouluopettajistani.
Hiippakuntamme toisena piispana toiminut teol.tri Yrjö Sariola kuoli äskettäin ja siunausmessu on nyt lauantaina Jyväskylän kaupunginkirkossa ja viimeisimpänä nykyinen piispamme Simo Peura lausui hänelle muistosanat Laukaan kirkossa, mikä oli hänen kirkkonsa Laukaan kirkkoherrana ennen piispaksi valintaa.
Ollessaan ennen piispantehtäväänsä Laukaan kirkkoherrana Yrjö Sariola otti vastaan nuorempana tuomiokapitulin asessorina homiletiikan tenttini pastoraalitutkinnon osana. Muut pastoraalitutkinnon tenttini suoritin Lapuan tuomiorovasti Olavi Laitiselle ja lainoppineelle asessori Alpo Koskelle sekä hiippakuntamme ensimmäiselle piispalle Eero Lehtiselle, joka oli myös kaksi vuotta aiemmin vihkinyt minut kahden muun kanssa papiksi Lapuan tuomiokirkossa tuomiorovastin ja asessorien avustamana.
Kertomallani haluan myös osoittaa pappeuden jatkuvuutta, successio apostolica on peräisin ensimmäisistä Raamatun apostoleista ja kasteessa siitä tulee osalliseksi jokainen kastettu. Nyt on menossa 75./76 sukupolvi Vapahtajastamme lukien. Jokainen kristitty yli maanpiirin kuuluu pyhien matkasaattoon sukupolvesta sukupolveen. Virkapukuihin pukeutunut synodaalikouksen osallistujajoukko on näkyvä muistutus tästä papeille, jotta tämä antaisi voimaa ja näköaloja työhön ja elämään.
Kansanedustajatyön vuoksi olin kahdesti estynyt osallistumasta synodaalikokoukseen (2004 ja 2010), mutta lähetin eduskunnasta leijona-adressin kokouksen tervehdysten joukkoon. Kokouksen paikkana oli kylpylähotelli Peurunka
(piispa Peuran synnyinkoti on parin kilometrin päässä paikasta). Huonetoverinani oli piispallista seuraa, sillä tuomiokapitulin toimistosihteerit sijoittivat minut teol. tri Reijo Arkkilan kanssa samaan huoneistoon, Arkkila on edesmenneen piispa Eero Lehtisen vävy. Kun aikoinani juhannuksen suvessa piispa Lehtisen kesämökillä Kuortanejärven rannalla suoritin eksegetiikan tenttiä pastoraalitutkintoa varten, piispa kertoi paljon silloin varsin nuoren vävynsä väitöskirjasta ja tämän juuri suorittamasta korkeimmasta pastoraalitutkinnosta. Hän ihaili tyttärensä miehen saavutusta. Tämä oli minulle tentissä hyväksi, sillä tenttiaika kului ja kohta piispatar tuli kutsumaan meitä kahville. Silloin piispa muisti tuloni tenttiä varten, mikä oli ajallisesti sitten melko lyhyt ja onnistuin hyvin saamaan tentin läpi ilman ongelmia.
Teol. tri Reijo Arkkila antoi kohtaamisemme muistoksi uusimman Lutheria käsittelevän kirjansa, mikä on ajankohtainen, koska ensi vuonna tulee 500 vuotta teesien naupaamisesta Wittenbergin linnakirkon oveen ja tästä tapahtumastahan voidaan katsoa reformaation alkaneen.
Synodaalokouksessa entinen rippikouluoppilaani Jukka Jämsen yhdessä tansanialaisen Viktorianjärven itäpuolisen alueen piispan kanssa kertoi lähetyksen etenemisestä vielä kristinuskon tavoittamattomille alueille. Teol.tri Jaakko Rusama (abiturientti Vaasan lyseosta vs. opettajavuodeltani) valotti lähetyksen olemusta osana kirkkoa
.
Onhan myös piispamme Simo Peurakin kohdannut minut ollessaan naapurivaruskunnassa varusmiespappina ja minä järjestin kolmen varuskunnan yhteistä rippikoululeiriä Multian Sinervän ristille. Minä en tosin muistanut tätä tilannetta, ennenkuin piispa kysyi sitä, muistanko ensimmäistä tapaamistamme.
Tuolloin Multian Riuttakoskella syntymäkodissani oli vielä karjaa ja äitini, joka vastasi lypsyistä, oli sairaalassa. Minä kävin tullessa Multialla kaupassa ja annoin ostamani tavarat varusmiespapeille ja sanoin "laittakaa ruoka ja kahvit, minä hoidan tällä välin lypsyhommat".
Varusmiespapit ihmettelivät rentoa meininkiäni ja sitä, että minulle ei ollutkaan mitään kiirettä mennä heti tarkistamaan leiripaikan kuntoa. Kun sitten illan mittaan ehdimme pitkään käyttöä vailla olleelle Sinervän ristille Multian kirkonkylän tuntumassa, paikan siivottomuus oli varusmiespapeille järkytys. Minä tiesin tosin tätä pelätä ja juuri siksi teimme ennakkokäyntimme. Paikkaa oli nuoriso kyllä käyttänyt, mutta ihan muissa tarkoituksissa, kuin mitä saatoimme ajatellakaan. Koska rippikoulu alkoi vasta seuraavana iltana, ennätettiin hankkia Keuruun kasarmilta teltat. Onneksi oli juhannuksen jälkeinen kesäkuun viikko meneillään.Tiennevätköhän nyt tuolloin rippikoulua käyneet, että yksi heidän opettajistaan on nyt piispa!
Nyt Multian Sinervän Ristillä ovat kohta tapahtuman jälkeen rakennetut uudet rakennukset, mutta piispamme suosittelikin piispantarakastuksessa keväällä niiden myyntiä, jotta seurakunnan menot vähenisivät.
Synodaalikokous antaa paljon kokemuksena ja pohdintojen aihetta pitkäksi ajaksi. Tuttujen kohtaaminen on tärkeä asia ja aina samalla oppii tuntemaan uusiakin hiippakuntamme pappeja, ainakin muutamia. Kokouksen puheenjohtajana piispan avauksen jälkeen toiminut tuomiorovasti Salomäki kehottikin hakeutumaan eri yhteyksissä niiden kanssa tekemisiin, joita ei ennalta tuntisi. Tämä joukko olikin minulle varsin suuri, sillä liki pari vuosikymmentä oli edellisestä synodaalikokoukseen osallistumisestani. Ehkä muutama uusi kollega kuitenkin tuli tutuksi ja entisiä tuttuja palautui mieleen. Naisten ja nimenomaan nuorten naisten osuus hiippakuntamme papistossa on suhteellisesti suurempi kuin oli 1990-luvulla. Mutta onneksi oli paljon tuttujakin, sillä papisto pysyy samoissa seurakunnissa pitempään kuin aiemmin.
Hivenen on nyt haikea mieli, kun odottamani synodaalikokous on ohi. Mutta elämä jatkuu, perjantaina Haapamäeltä Helsinkiin ja vanha ajatus Haapamäen vankilasta esillle oikeusministeriössä sekä Haapamäki-Parkano-Pori ratalinjauksen avaaminen työllisyydenkin vuoksi. Tiedän, että tuskin voimme saada aikanaan valtioneuvoston Haapamäelle päättämää vankilaa, mutta jos asiasta muistuttaminen tuottaisi muuta.
