Hyvää Uutta Vuotta 2019!

Tänään on uudenvuodenaattoilta. On aika kiittää kohta päättyvästä vuodesta 2018. Viikko sitten oli jouluaattoilta. Uudesta vuodesta käyttivät synnyinkotini multiaset (tarkoittaa Multialla syntyneitä) naapurini nimitystä "uusi joulu". Tuo antoi tunteen joulun jatkumisesta, vaikka itse joulu onkin jo ohi. Jouluun kuuluu myös loppiainen, mikä nyt 6.1.2019 osuu sunnuntaipäivälle. Kirkkovuoden 1. adventtina alkanut joulupiiri päättyy vasta kynttilänpäivää seuraavan launtain kello 18.00 ehtookellojen soitoon. Vielä on joulua jäljellä!

Tänä jouluna annoin joulukorttirahanani ja perinteiset tuttavieni joulumuistamiset lähipiirini sotaveteraanille ja työttömille ja erityisesti työtä vaikka oleville nuorille, yhteensä 670 euroa. Etuoikeuteni on, että minulla on 93-vuotias enoni, joka nyt uudelta vuodelta muuttaa koko elämänsä maatilan kodistaan kerrostaloasuntoon aivan Ylivieskan keskustaan palaneen kirkon lähimpiin kerrostaloista vastapäätä seurakuntaloa Mariaa. Kun vielä voin auttaa viime sotien veteraania uudessa elämänvaiheessaan, se on etuoikeuteni. Tiedän, että rahat menivat perilleja oikeaan käyttöön.

Uusi vuosi on Jeesus-nimen kirkkopyhä, viikko syntymän jälkeen juutalaisessa kulttuurissa oli lapsi ympärileikattava ja hänelle annettiin nimi.

Multialla oli aikanaan tapana, että kirkkoherran perhe kutsui seurakuntalaisia pappilaan uudenvuodenpäivän jumalanpalveluksen jälkeen.  Ikävää on, että pappilat ovat historiaa sikäli, että ne eivät ole enää pappien asuntoja. eorkea verotus ajoi papit pois virkataloistaan. Kymmenen vuoden verot merkitsivät omakotitalon hintaa. 

Minä halusin pitää Haapamäen pappilan valot palamassa mahdollisimman pitkään vaaliakseni pappilan perinnettä paikkana, johion seurakuntalaiset rohkenivat tulla, toisin kuin on nyt asia yksityisluonteisissa kodeissa. Muutin Haapamäen pappilasta vasta 1.6.2000 oltuani jo vuoden kansanedustajana. Multian seurakunnalla on onni, että kirkkoherra Seppo Rahkonen asuu arvokkaan oloisessa Napoleonin aikana rakennetussa pappilassa.

Ajat muuttuvat. Olen monista ilmiöistä huolestunut. Yhä enemmän erityisesti pääkaupunkiseudulla jätetään lapsia kastamatta. Ennen Haapamäen pappilaankin tuotiin kotiini lapsia kastettaviksi. Seurakunnissa oli erityisiä kaste- ja vihkikappeleita. Onko enään ja käytetäänkö niitä alkuperäisiin tarkoituksiinsa? Ainakin Keuruulla kirkkoherranviraston yhteydessä ollut kaste- ja vihkikappeli, mikä oli 1970- ja 1980-luvuilla erittäin vilkkaassa käytössä, on jo kolmisen vuosikymmentä ollut työntekijöiden työpalaverien kokoushuoneena.

Olisiko seurakuntien mainostettava kaste- ja vihkikappeleita paikkoina, joissa kirkollisia toimituksia voi tehdä kätevästi? Näin tehtiin Keuruulla kirkkohera Heikki karttusen aikana 1970-luvulla. Monet sanoivat kampanjan olleen sysäyksenä avioliitoilleen. Toki kirkoissakin voidaan tehdä toimituksia hyvinkin pienellä väkimäärällä, kaksi todistajaa asinanomaisten lisäksi on minimi niin vihkimisessä kuin kasteessakin.

Uuteenvuoteen pyhäpäivänä voisi kertoa monia muistoja, mutta nyt hyvä lukijani kävimme Multian pappilan kirkkokahveilla ja uudenvuodenpäivän seuroissa aikana, mikä on minula arvokkaana kokemuksenani ihan koulupoika-ajoiltani.

Uudenvuodenpäivänä 1.1.2019 menen aamumessuun kirkonpenkkiin ja illalla osallistun Helsingin Säätytalolla puolustusministeri Jussi Niinistön ja rouva Leena Sharman uudenvuodenvastaanotolle.

Jumalan siunaamaa vuotta 2019 Sinulle lukijani!

Lauri Oinosen ajatuksia itsenäisyyspäivän puheessa Haapamäen seurakuntasalilla

                                    

Villasukat ja lapaset

Itsenäisyyspäivänä haluan kunnioittaa sotiemme veteraaneja niin miehiä kuin naisia. Heitä muistaa heitä, jotka ovat jo kutsutut viimeiseen iltahuutoonsa kuin myös heitä, jotka ovat keskuudessamme. Lähipäivinä menen Ylivieskaan kuulemaan 93-vuotiaalta enoltani eläviä muistikuvia Syväriltä ja sieltä perääntymisestä, kokemuksia Ihantalan taisteluista tykin laukaisijana toimimisesta ja samoista tehtävistä vielä Lapin sodassa.

Veteraanisukupolven ainutlaatuiset vaiheet eivät saa koskaan unohtua. Toivon suvuissa niitä kerrottavan tulevillekin sukupolville. Sotien ajan mahdolliset suvun jäsenten valokuvat uusittakoon digitaalisiksi ja jaettakoon laajalti sukulaisille ja muillekin asioista kiinnostuneille vuosisataisiksi perinnetallenteiksi. Tiedän täällä Keuruulla olevan suvuissa vielä sukupolvelta toisille siirtyneitä muistoja 210 vuoden takaisista tapahtumista Suomen sodan ajoilta.

Haluan nyt kuitenkin nostaa esille sitä, että koko kansakunta monin eri tavoin kävi taistelua itsenäisen Suomen puolesta. Raatteen tien suomalaisille voitokkaan tuloksen osaltaan ratkaisivat villasukat ja lapaset. Rohkenen näin sanoa, vaikka toki tiedän tuolloin käytetyn saappaissa jalkarättejä, erästä Suomen armeijan menestyksen mahdollistajaa. Jalat säilyivät lämpiminä eivätkä hiertyneet. Kostuneet jalkarätit kuivattiin hetkessä teltan kaminan äärellä ja monet flunssat jäivät tulematta.

Mutta aivan ainutlaatuista oli se että kodeista, äidit, isoäidit, vaimot ja morsiamet varustivat rintamalle lähteviä perheenjäseniään ja rakkaitaan lämpimin vaattein, joita olivat myös villasukat ja lapaset. Näitä myös kotirintamalta lähetettiin Kenttäpostin kautta rintamille perheenjäsenille tai tuntemattomille tarvitsijoille. Kotirintamallakin tkotirintamana iedettiin joukoillamme olevan puutetta kaikesta.

Oliko tämä kuinka ratkaiseva tekijä? Varmasti ainakin tämän kotirintamalta tulleen varustelun puute olisi johtanut paleltumiin, taistlutahdon lamaantumiseen, sairastumisiin ja pakkaskuolemiin. Näin tapahtui vastapuolella niin Raatteentiellä kuin monilla muillakin rintamilla ja historia kertoo, mitä tuo merkitsi.

Kuinka on on nyt? En tässä puutu itse armeijamme kykyihin. Haluan luottaa niihin, sillä ne ovat paremmat kuin muilla Pohjoismailla. Tässä viittaan kenraali Häglundin kirjaan "Kenraalin iltahuuto". Mutta kuinka on nyt kotirintama? Tästä olen huolestunut, vaikka tiedän eri maanpuolustusjärjestöjen ihailtavan ja hienon aktiivisuuden monipuolisissa toiminnoissaan.eri

Olen huolestunut kansallisesta kokonaisturvallisuudestamme minkä tahansa suuremman poikkeustilanteen kohdatessa. Tiedän viralliset varautumisemme, onhan Suomi onneksi ainut maa maailmassa, missä on viljan varmuusvarastointia. Mutta me olemme nyt arjen asioiden osalta paljon haavoittuvammissa tilanteissa kuin ennen. Olemme riippuvaisia kaupan palveluista ja nämä puolestaan ovat riippuvaisia edelleen tavaroiden eri toimittajistaan ja monien kuljetusten sujumisesta.u

Olemme erittäin riippuvaisia ulkomaankaupan toimivuudesta ja ihan toisin kuin vaikkapa viime sotien aikana. Tarvittaisiin omatoimista osaamista ja omista raaka-aineista tapahtuvaa tuotantoa. Kansalaisten ja lähiyhteisön omatoiminen selviytyminen on erittäin tärkeä asia. Siksi olen jo vuosikausia halunnut tähän kiinnitettävän huomiota.

Haluan maahamme Kansallisen Kokonaisturvallisuuden Koulutus- ja Kehittämiskeskuksen. Useat kymmenet eri tahojen vaikuttajat sanovat juuri tätä tarvittavan. Minulla on esitettävänä sopiva paikkakunta, jossa ovat myös hyvät tilat. Tämä paikkakunta on Keuruun kaupunki, jossa tilat löytyvät entiseltä Keurusselän kasarmialueelta. Lisää mahdollisuuksia löytyisi Juurikkaniemen sairaalakiinteistöistä ja täältä Haapamäeltäkin. Onhan yhdyskuntamme keskeinen olemuksen luoja entinen ala-asteemme kivinen rakennuskin vielä vailla tulevaa käyttöä keskellä Suomea risteysasemataajamassa!

Minulle isänmaan palvelus merkitsee nyt Kansallisen Kokonaisturvallisuuden Koulutus- ja Kehittämiskeskuksen saamista Keuruun kaupunkiin. Työni on siinä mielessä helppoa, että ei tule kranaatteja, on lämmintä ylle ja ruokaa riittää. En aio hellittää asiassa.

Ihminen tarvitsee aina sitä, mitä villasukat ja lapaset tarjosivat viime sotien aikana. Nämä edustivat myös läheisyyttä, lämpöa ja rakkautta.

Lauri Oinonen