Sanan- ja mielipiteenilmaisun vapaudet uhattuina

Suomi on nyt ajautumassa sanan ja mielipiteen vapauden kehitysmaaksi. Tässä en halua ottaa kantaa itse asiaan, minkä vuoksi kansanedustaja Päivi Räsänen on ilmaissut kantansa, vaan puutun nyt tietoisesti sanan ja mielipiteen ilmaisun oikeuteen. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on tullut tunnetuksi oudoista ja omituisista kannanotoistaan. Hän on esittänyt objektiivisina totuuksina omia käsityksiään aiemminkin.

Nyt on tapahtunut kuitenkin varsin harkitsematon ylilyönti. Tämän vuoksi olisi aiheellista vaihtaa valtakunnansyyttäjää tässä maassa. Jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä. Yksityishenkilönä Raija Toiviaisellakin olisi oikeus. Mutta nyt hän sekoittaa virkansa ja oman mielipiteensä ja toimii oman mielipiteensä eikä objektiivisen oikeushyvän mukaan.

Suomessa on sananvapaus ja mielipiteen ilmaisun vapaus ovat perusasioita. Suomessa on oikeus myös siteerata tekstejä. Emme elä poliittisen sensuurin maassa. En tietoisesti tässä puutu uskonnonvapauteen, se on monitahoisempi asia ulottuvuuksiltaan kuin nyt asia, mistä Raija Toiviainen syyttää Päivi Räsästä. 

Jos Suomessa lähdetään nyt Toiviaisen avaamalle tielle, jouduttaisiin diktatuurimaiden tielle. Siellä ei saa arvostella hallitsijoita tai vallitsevaa poliittista suuntausta. Nyt Toiviainen on lähtenyt tälle tielle ja se tie on pelottava pitemmälle katsottaessa. Kansanedustajan kokemuksella tiedän, kuinka pyhiä asioita ovat sanan ja mielipiteen ilmaisun vapaudet. Ilman niitä ei demokratia voi toimia.

Toivon Raija Toiviaisen harkitsevan nyt julkisuuteen tullutta tointaan kansanedustaja Päivi Räsästä kohtaan. Olisiko harkittava syytteen nostaminen valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaista kohtaan kansanedustajan mielipiteen ilmaisun rajoittamisesta ja siihen puuttumisesta? Pohjimmaltaan juuri tästä on nyt kyse ja toimet Toiviaisen nyt tapahtuneen toiminnan suhteen olisivat aiheellisia.

Metsien arvopuulle arvonsa mukainen käyttö

Suomessa on nyt voimakas pyrkimys puurakentamiseen. Tämä onkin luonnollista metsien maassa sekä kotimaisen uusiutuvan materiaalin, työllisyyden, kansantalouden kuin myös nykyaikana tavoitteellisen ilmastopolitiikankin kannalta. Suomessa on myös teollisia yrityksiä puutalojen valmistukseen jo aiemmin vapaa-ajan puurakennuksia valmistaneiden yritysten rinnalla. 

Keuruun kaupunginvaltuuston retkellä kävimme kaupunginjohtaja Hannu Marssin johdolla Etelä-Pohjanmaalla muutama vuosi sitten tutustumassa teolliseen asuinrakennusten valmistamiseen. Keski-Suomi on jo pitkään ollut tunnettu useammastakin vapaa-ajan puurakennuksia valmistavista yrityksistä, joille ulkomaan vienti on varsin merkittävässä asemassa toiminnoissaan.

Puukerrostalot clt-rakenteisina ovat suomalaisina vientituotteina valloittamassa sijaansa maailmanmarkkinoilla. Kaikkea sitä, mitä puurakentamisessa vielä voidaan tehdä, ei liene vielä keksittykään. Puun monet ominaisuudet odottavat vielä käyttäjiään maailmalla. Vaikka juuri nyt eri tuhojen markkinoille tuomat puumäärät alentavatkin vientipuun hintoja kuten sotien tuomat epävarmuustekijät suomalaisen sahatavaran vientimaissa, voi katsoa luottavasti tulevaisuuteen.

Suomalainen puu kestää vuoisisatoja rakennuksissa, jos niiden katoista pidetään huolta ja rakennukset ovat terveesti rakennetut, kuten menneinä vuosisatoina yleensä oppinsa vanhemmilta rakentajilta saaneet rakentajat osasivat. Näkyvimpiä osoituksia ovat puukirkot ja vanhat pappilat sekä kartanot siellä, missä ne ovat tulipaloilta säästyneet. 

Viime sotien jälkeen siirtoväen asutus niin maaseudulla kuin taajamissakin kerrostaloja lukuun ottamatta tapahtui puisten asuinrakennusten avulla. Maaseudulla olivat kenttäsirkkelit ja pienet sahayritykset arvossaan tuona aikana. Tuolloin syntyivät myös puiset teolliset omakotitalot, joita mm. Alavuden puunjalostustehdas teki suuret määrät Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Samoin tuolloin uudentyyppinen Espoon Tapiolan "puutarhakaupunki" syntyi nopeasti puisista taloelementeistä rakennettuna.

Mutta missä on perinteinen talojen hirrestä rakentaminen? Puuttuvatko osaajat vai puuttuuko puuta? Väitän puuta löytyvän, jos sitä etsitään ja siitä maksetaan arvonsa mukainen hinta. Väitän osaamistakin löytyvän tai sitä voidaan ainakin hankkia vanhoista hirsirakentamisen sukupolvisista viisauksista. Ainakin Keski-Suomessa löytyy etsittäessä tukkipuita, joista saa kahdeksan metrin hirsiä seitsemän tuuman tai jopa kahdeksan tuuman latvavahvuuteen. Kuuden metrin pituus vastaavin latvavahvuuksin on jo helpompi löytää monistakin metsistä rakennushirsiksi.

Nyt nämä arvopuut, jollaisia aikanaan käytettiin myös laivojen mastoihin, kirkkojen rakentamisiin, talojen kurkihirsiksi ja komeisiin hirsitaloihin menevät koneellisissa hakkuissa ihan tavalliseksi sahatavaraksi, mitä saisi paljon vaatimattomammastakin tukkipuusta. Pahimmassa tapauksessa nämä uljaat metsän honka- ja kuusikuninkaat ja -kuningattaret saattavat joutua muun puuaineksen mukana sellukattilaan. Nuoret metsäkoneitten käyttäjät tekevät metsissä sitä, mitä tehtaalta käsketään eikä ohjeista ole poikkeamista, arvopuun menetys jää metsänomistajan vahingoksi, joka onnekseen ei yleensä menetystään tule koskaan tajuamaankaan. 

Suurten ja muutoinkin tiukkasyisten puiden aines tulisi löytää suomalaisen mekaanisen puunjalostuksen arvokkaana raaka-aineena. Vielä tätä arvokasta varallisuutta on metsissämme, mutta siltä puuttuvat asiansa tajuavat ostajat ja käyttäjät. Samaan aikaan Suomessa myös valitetaan tiukkasyisen ja laadukkaan erikoispuutavaran pulaa sekä perinnerakentajien että muiden sitä haluavien tahoilta. Tätä puutavaraa nyt tuodaan ja kalliiseen hintaankin ulkomailta, kun Suomesta ei tarvitsijoille löydy. 

Tilanteeseen on saatava muutos. On luotava erikoispuulle markkinat. On luotava tätä tarkoitusta varten yrittäjyyttä jalostukseen ja jatkojalostukseen ja edelleen ulkomaille tapahtuvaan vientiin. Näin voitaisiin saada maaseudulle ja maakuntiin tuloja ja elinvoimaa sekä suomalaisen puun imagoa moninaisiin tuotteisiin soveltuvana.  

Nyt koneellisissa hakkuissa metsiin jää lahoamaan järeiden tukkipuiden tyviä parinkin metrin mittaisina tukkeina. Nämä ovat kuitenkin mitä arvokkainta erikoispuuta, jota puuttuu mm. puisten soitinten rakentajilta. Näistä tyvipölleistä voisivat kitaroiden ja monien muiden soitinten rakentajat saada tarvitsemaansa ainesta hyvin akustisin ominaisuuksin. Nykypolitiikan mukaisiin jättöpuihin löytyy kyllä taatusti vähempiarvoistakin ainesta. (Muutoin 1970-luvulla oli metsäpolitiikka, että metsään ei saanut jättää mitään ylimääräistä puuta levittämään tuholaisia! Olisikohan nytkin parempi, että luonnonsuojelijat ahkeroisivat pesäpönttöjen rakentamisissa metsiin puukiipijöille ja muille linnuille? Kuusi- ja havupuun jättämiset metsään merkitsevät varmasti tuholaisten leviämistä. Nytkin ovat kohta ajat, jolloin toukka tekee metsään jätetyssä ja kaatuneessa puussa pitkää päivää!)

Ystäväni "Arppa" Äänekoskelta suositteli Suomeen perinteisten kuuden ja jopa kahdeksan metrin pituisista ja latvamitaltaan kahdeksan tuuman vahvuisista vuoluhirsistä rakennettavien talojen rakentamista. Jalo ja kovasti kannatettava ajatus! Nämä tulisi kuoria huhtikuun keväällä ja jättää pihkoittumaan kuivaan ja tuuliseen paikkaan kesäksi, jotta pihka luonnon omana suoja-aineena antaisi ulkoseinään sukupolvia kestävän sääsuojan. Rakennusten sisäpuolelta tietenkin hirsistä tulisi pihka kuoria pois, jotta seinään nojailtaessa ei pihka tarttuisi vaatteisiin. Jos rakennuksissa olisivat kunnon reilut räystäät, kuten oppimestarit ennen osasivat tehdä, rakennukset kestäisivät vuosisatoja. Vain sodat ja tulipalot voisivat olla uhkia.

"Arppa" suositteli edelleen kuntia rohkeasti kaavoituksessaan suunnittelemaan perinteisten hirsitalojen alueita. Olisikohan tällaiseenkin nyt mahdollisuutta, kun etätyö ja maallemuutto on ennalta-avaamattoman myönteisessä kehityksessä? Hirsitalojen eristeinä tulisi käyttää kotimaista pellavaa tai hamppua. Olisikohan tässä mahdollisuutta peltojen omistajille? Jos löytyisi tuottajia, tarvitaan myös jalostusta ja kauppaa kokonaisuuden toimintaan. Mielestäni kaikki tässä kirjoittamani on myös ekologista ja ilmastoystävällistä toimintaa, jolle nyt luulisi ajan tuulien puhaltavan myönteisesti.

Exit hopulla voi olla ikävä loppu koronan kohdalla

Suuresti ihmettelen sitä, kuinka Suomessa ollaan nyt höllentämässä ja jopa purkamassakin koronarajoituksia, vaikka tilanne on yhtä paha kuin vuosi sitten, jolloin oli voimassa Uudenmaan sulku ja monet muutkin rajoitukset. Taloudelliset piirit ovat voimakkaasti painostaneet päättäjiä ja päättäjät ovat kunnallisvaalien alla taipuneet painostukseen.

Tämä on sekä tyhmää että erityisesti vastuutonta menettelyä lyhytnäköisyydessään. Maksamme monia vakuutusmaksujakin niin liikenne- ja ajoneuvovakuutuksissa, kotivakuutuksissa, palo-, murto- ja metsävakuutuksissa ja monissa muissakin meille kaupan olevissa ja turvaa lupaavissa vakuutuksissa.

Näin ostamme turvaa vahinkojen varalle. 

Koronarajoituksilla ostamme myös turvaa terveytemme ja henkemme puolesta. Koronaan on kuollut monia nuoria ja keski-ikäisiäkin iäkkäimpien rinnalla. Monet saavat pysyviä vammoja, vaikka selviäisivätkin koronasta. Tämä halutaan tietoisesti unohtaa, koska ikävät asiat on helpompi unohtaa kuin aktiivisesti muistaa. Tämä on kuitenkin vaarallista itsepetosta.

Taloussanomissa tänään on luettavissa talousasiantuntijan hyvä artikkeli siitä, että nyt olemme liian aikaisin juuri taloudenkin kannalta höllentämässä ja purkamassa rajoituksia, joilla on saatu tavoiteltuja tuloksia. Mutta nyt ollaan unohdettu, että kulkutauti on kovaa todellisuutta maassamme ja erityisesti pääkaupunkiseudulla sekä pistemäisesti ikään kuin hyökkäysvalmiina monissa paikoissa kautta maan. Jos korona ryöpsähtää näistä paikoista, voimme joutua ennen näkemättömään kulkutautikatastrofiin.

Toivon kovasti, että näin kävisi. Mutta tämä on mielestäni paljon todennäköisempää kuin joutuminen lähiviikkoina autokolariin tai tulipalo asunnossamme.

Kuka ottaa vastuun ennen aikaista koronahöllennyksistä ja niiden tuottamista menetyksistä? Onko koronan vastaisessa sodassa turnauskestävyys nyt kadoksissa? Kuvitellaanko voitettavan maratonissa keskeyttämällä se?

Ymmärrän hyvin, vaikka en missään nimissä hyväksykään, poliitikkojen paineet kuntavaalien ollessa ovilla höllentää ja poistaa koronarajoituksia. Parhainta olisi edelleenkin, kuten olen jo kuukausia esittänyt, siirtää kuntavaalit aiemmalle normaalille paikalleen syksyyn ja aloittaa uusilla luottamushenkilöillä kalenterivuoden vaihteessa. Demokratia ei tästä vaarannu, sama nelivuotiskausi valittavilla on edessään joka tapauksessa. Mutta demokratia vaarantuu pahasti, jos vaalit ovat nyt muutaman viikon kuluttua keskellä pahaakin kulkutautiepidemiaa.

Kiitos Ylivieskan kirkon vihkiäisjuhlasta ja Onnea Ylivieskan seurakunnalle!

Olin molempina pääsiäispäivinä televisiojumalanpalveluksen kautta mukana Ylivieskan kirkon vihkiäisjuhlassa ja piispanmessussa. Itse juhla oli 1.pääsiäispäivänä ja tuli uusintana vielä nyt maanantaina toisena pääsiäispäivänä. Koronarajoitusten vuoksi vain välttämättömimmät tehtävissä olleet henkilöt olivat fyysisesti läsnä tapahtumassa.

Ylivieska on äitini synnyin seurakunta, jossa hän eli 31 ensimmäistä vuottaan. Se on myös äitini isän Järvelän suvun kotiseurakunta yli 200 vuoden ajalta. Todennäköisesti isomummoni Olmalan suvun kautta vielä pitemmältäkin ajalta. Tuota en ole vielä lähemmin tutkinut. Äitini isän isoisä Israel Järvelä (aiemmin Hakala) tuli vävyksi Järvelän suvun taloon Ylivieskan Järviperälle ja hän rakensi sinne tuona aikana varsin komea hirsitalon, minkä Järvelän suku siirsi 1960-luvulla tuolloin perustetun Ylivieskan kotiseutumuseon Puuhkalan päärakennukseksi. 

Järvelän talossa voidaan viettää eri juhlia ympäri vuoden, vaikka toiminta onkin keskittynyt pääasiassa kesäaikaan, jolloin talon pihapiiri Puuhkalassa on käytettävissä.

Kymmenisen vuotta sitten siellä oli Järvelän suvun serkkukokous. Monet hääparit ovat viettäneet hääjuhliaan tuossa talossa. Myös kaste- ja syntymäpäiväjuhlia on talossa pidetty. 

Israel (Isko) Järvelän ajatus oli, että talon pohjoispäätyyn ei tule päätyräystästä, seuraava sukupolvi saa jatkaa ja laajentaa taloa. Nyt kuitenkin Puuhkalassa on päätyräystäs rakennettu taloon ja koen tämän historiallisesti vääräksi asiaksi, vaikka talon hirret toki kestävätkin paremmin sääilmiöitä.

Uudesta kirkosta voin vain osaltani antaa kiitokseni sen hyväksi lahjoituksia antaneille ja vastuuta ottaneille. Multian kirkkokolehdissa Ylivieskan kirkon uudelleen rakentamiseksi sain antaa muutaman tukkipuun arvon Järvelän suvun edustajana asian eteen muutama vuosi sitten. Multialla oli tuolloin kolehdinkantajana ja on suntiona Ylivieskan Isokoskelta oleva kirkonpalvelija. Vanhastaan kirkkoja rakennettiin pitäjän talojen antamista puista.

Jumalanpalveluksen lopussa näytettiin maisemakuvaa Ylivieskan kirkon vaiheilta ja toisen kerran katsoessani tunnistin Järvelän suvun hautakiven nyt jo melkein lumettomasta maisemasta. Näin koin tehneeni television kautta matkan Ylivieskaan. Hautausmaa on aivan Kalajoen Vääräkosken äärellä kuten kirkotkin ihan Ylivieskan ydinkeskustassa

Aikanaan saan varmasti käydä Ylivieskan uudessa kirkossa ja voin lähemmin kokea uuden kirkon vaikutelmaa. Nyt muutaman vuoden ajan Ylivieskan kirkon toiminnot ovat olleet pari kilometriä ylempänä Kalajoen vartta Suvannon kappelissa. Tämän olen todennut hyvin täyttäneen kirkon tarpeet tuona aikana. Suvannon kappeli on hyvinkin kuin kirkko ja edustavampi ja suurempi kuin monet kaupunkilähiöiden kirkot maassamme, joissa voi olla suurempikin asukasmäärä kuin noin 16000 hengen Ylivieskassa. Lisäksi Suvannon kappelissa saa kahvio- ja eteistiloista tarvittaessa lisää tilaa.

Muutamia kertoja kävimme Martti-enoni kanssa messussa Suvannon kappelissa. Syyskuun toisena sunnuntaina kävimme Olavi-serkkuni kanssa tuolla kuulemassa Martti-enoni kiitoksen messussa vanhan tavan mukaan. Samalla kirkkoväestä tuli äitini serkun perillisiä kirkkoväen joukosta kertomaan minulle pikkuserkkuni Aino Pieskän kuolemasta, joka toimi Pellon kirkkoherrana Lapissa. Aino Pieskä oli Oulun hiippakunnassa naispappeuden rohkea esitaistelija ja huomattava on tässä yhteydessä Pieskän suvun pikkuesikoislestadiolainen tausta. Nopeasti edennyt sairaus vei hänet kesken virkavuosien vaativasta tehtävästään.

Nuorena halusin kirkkojen olevan yksinkertaisia. Siksi minulla oli ihailu Haapamäen kirkkoa kohtaan jo oppikouluaikana kirkon yksinkertaisen tyylin ja pelkistetyn koruttomuuden takia ja halusin, että Haapamäen kirkon alttarilla on vain pelkkä kromipäällysteinen risti. Monet haapamäkiset sanoivat kristillisen sanoman ohella neljään suuntaan ojentautuvan ristin sopivan oikein hyvin risteysasemataajamaan kirkkoon Haapamäelle, koska sieltä on rautatie neljään suuntaan! 

Jos Haapamäki-Multia-Saarijärvi rata olisi eduskunnan päätöksen mukaan toteutunut, ei olisi voitu noin todeta kirkon valmistuessa jouluksi 1953. Silloin Haapamäeltä olisi ollut rata viiteen suuntaan ja tuo sotien takia tähän asti rakentamatta jäänyt rata olisi tullut olemaan osa Rautatiehallituksen tahtomaa suorinta yhteyttä pääkaupungista Ouluun.

Jumala johdatti sitten26 vuoden virkauran Haapamäen kirkon papiksi. Nyt olen muuttanut ajatuksiani minimalismista kohti runsaampaa taidetta. Myös arkkitehdit ovat myöntäneet sotien jälkeisen minimalismin johtuneen pula-ajasta ilman sen enempiä.

Tämä arkkitehtoninen ja kuvataiteellinen minimalismi asettaa sanalle ja musiikille suuria haasteita Ylivieskan uudessa kirkossakin sen käsittääkseni varsin pelkistetyn olemuksen vuoksi.

Pääsiäislauantaina 2021, muistelua ja mietteitä

On jo pääsiäislauantain ilta ja huomenna on kristikunnan pääsiäinen. Tämä juhla on kevätpäiväntasauksen jälkeisenä sunnuntaina, joten vaihtelu voi olla runsaan kuukauden sisällä kalentereissamme. Luonnossa voivat täten olla eri vuosina maisemat varsin erilaiset. Synnyin kunnassani Multialla yleensä lunta on maisemassa enemmän kuin lumetonta maata. Muutamat lähes lumettomat talvet viime vuosikymmenellä ovat olleet poikkeuksia pääsiäisen aikaankin.

Äitini syntymäpäivä on Järvelän suvun Raamatussa 31.3.1916 ja kirkonkirjoissa 1.4.1916. Hänen 98 täyden vuoden mittaiseen elämäänsä sattui viime vuosikymmeninä pyöreitä tai viiteen päättyviä syntymäpäiviä siten, että juhlakutsut voitiin esittää joko ensimmäiselle tai toiselle pääsiäispäivälle. Juhlapaikkana oli Keuruun seurakuntatalo ja viimeksi 95- vuotispäivillä Keuruun seurakunnan juhlataloksi kunnostama Keuruun vanha kirkkoherran pappila. 

Juhlapuhujaksi kutsuin Keuruun kaupunginjohtajan. Näin kunnallisneuvos Osmo Kärkkäinen tai kaupunginjohtajan ollessa estyneenä kunnallisneuvos Olli Haapanen tai entinen kaupunginhallituksen puheenjohtaja kunnallisneuvos Viljo Peura olivat merkkipäivillä mukana vaativassa tehtävässä. Viljo Peura luovutti äitini 70-vuotispäivillä juhlan yhteydessä kotirintamanaisen mitalin äidilleni. Juhlassa oli tuolloin 150 juhlavierasta ja joukossa oli myös entinen kansanedustaja ja Helsingin vuoden 1952 naisten melonnan olympiakultamitalin saavuttanut laukaalainen Sylvi Saimo. Hän käytti myös karjalaiseen reippaaseen tyyliinsä ansiokkaan puheen. 

Juhlissa olivat puhujina eri kerroilla myös seurakunnan papit kuten rovasti Heikki Karttunen sekä kirkkoherrat Pekka Panula ja Ossi Poikonen. Mukana ovat olleet myös rovastit Pekka Lavaste, Osmo Tarkki ja Seppo Rahkonen. Pekka Lavaste on Keuruulla asuva entinen Imatran kirkkoherra ja hän vaimonsa Kertun kanssa luovutti eräänä vuonna toukokuussa kaatuneitten muistopäivänä jumalanpalveluksen jälkeen äidilleni Keuruun kirkossa ylipäällikön päiväkäskyn äärellä Sotaveteraanien jäsenmitalin. Kerttu ja Pekka Lavaste ovat Keuruun viimeisimpiä sotiemme veteraanisukupolven edustajia. Osmo Tarkki ja Seppo Rahkonen ovat toimineet Multian kirkkoherroina.

Kun muistelen noita pääsiäiseen liittyneitä syntymäpäiväjuhlia ja niiden juhlavieraita eri vuosikymmeniltä, nousee mieleeni suuri kiitollisuus ja suuri kunnioitus heidän elämäntyötään kohtaan. Sukulaiseni, jotka pääsivät kaukaakin mukaan, ovat poistuneet äitini serkkua Aune Töhöstä enoni Johanneksen leskeä Eeva-Liisaa lukuun ottamatta. Poissa ovat kaikki monet kymmenet äitini ystävät ihan muutamaa lukuun ottamatta, joihin hän ystävystyi Keuruun vuosinaan muutettuaan Multian Riuttakoskelta Keuruulle 5.12.1977. Samoin kaikki Multian ajan äitini ystävät ovat poissa. Äitini taisi olla viimeinen Multian siirtokarjalaiseen yhteisöön kuulunut, jos mukaan otetaan avioliiton kautta siihen liittyneet. Ehkä kaksi Karjalassa syntynyttä ja lapsena sieltä pois joutuneena on jossakin vielä mahdollisesti elossa tuosta joukosta, johon kuului parisen kymmentä perhettä joko Soutujoella tai Multian kirkonkylässä.

Pääsiäiseen liittyy toki monia muistikuvia eri yhteyksistä. Usein olin vuorossa toimittamaan Pihlajaveden jumalanpalvelusta ja nämä pääsiäisen ajan jumalanpalvelukset aloittivat kevään jumalanpalvelukset Pihlajaveden kirkossa, kun ne oli talvikaudella pidetty tuolloin uudehkolla Pihlajaveden seurakuntatalolla. Pääsiäisen aikaan oli usein hyvät hankikannon kelit. Tuolloin pystyi kätevästi kelkalla hankia myöten hakemaan metsän reunasta 150 metrin päästä ladosta heinät karjalle navetan ovelle. Suurehkokin heinäkuorma tuli kevyen helposti hyviä ja kantavia aamuhankia myöten.

Nyt 1.pääsiäispäivän televisiojumalanpalvelus tulee Ylivieskan, äitini synnyin seurakunnan ja suvun ainakin yli 200 vuotisen asuinpaikkakunnan, uuden kirkon vihkiäis- ja piispanmessusta. Kuten tiedämme, Ylivieskan 1700-luvun loppupuolella rakennettu kirkko tuhoutui muutama vuosi sitten juuri pääsiäisiltamyöhällä mielenvikaisen sytyttämänä. Minulla oli omaisten pyynnöstä äitini serkun Aino Ahon hautaan siunaus muutama päivä tämän jälkeen. Sotilasvartijat Kainuun prikaatista estivät vielä paikalle menon, kun olisin mennyt katsomaan kirkon lähellä olevaa isovanhempieni ja tätini ja enoni sukuhautaa. Tulipalon tuoksut olivat aistittavissa ja kauempaa näin haudan äärellä olevien tuijien vaurioituneen kärsineen kuumuudesta.

Viime syksyllä siunasin hautaan Ylivieskan Heikkilän kappelissa 96-vuotiaan Martti-enoni ja saatoimme hänet tuohon Järvelän sukuhautaan. Tuijat oli poistettu, hautakivi ei ollut kärsinyt vaurioita, nimet oli serkkuni kuitenkin nähnyt hyväksi kullata uudelleen hautakiveen. Kun haudalta katsoi kohti entisen kirkon paikkaa, näki jo uljaasti nousevan uuden kirkonkin ulkoasun varsin hyvin. Edesmennyt Martti- enoni näki tarpeelliseksi uusia kirjoitukset myös aivan lähellä palaneen kirkon sakastia olevan isomummoni Olmalan suvun hautakivessä. 

Kuinka kauan Olmalan suku on Ylivieskassa asunut, on vielä minulta selvittämättä. Olmalan pellot ovat kuitenkin Ylivieskan historiakirjan mukaan myöhäiskeskiajalta. Nyt taitavat enoni ja isoisäni vuosikymmeniä viljelmät Ojaniemen pellot Kalajoen äärellä olla kevättulvien kohteina riippuen joen jäätukkeumista. Ympärille on kuitenkin viime vuosina rakennettu edustavaa omakotialuetta osana kasvavan kaupungin taajaman laajentumista.

Olmalan tiedetään menettäneen alkuperäiset asukkaansa isonvihan vaiheissa. Paikalla on ollut peltoviljelyä ja asumista jo ainakin myöhäiskeskiajalla. Kristikunnan pääsiäinen koittaa noihin Kalajoen varren maisemiin nyt uuden kirkon hahmossa. Kun korona poistuu, tulen käymään noissa maisemissa ja tutustun silloin uuteen kirkkoonkin, mikä on aivan lähellä entistä kirkkoa. Vain sankarihautausmaa, missä on talvisodassa matkansa pään kohdanneen Olavi-enoni muistokivi ilman sankarivainajaa, erottaa uuden kirkon ja aiemman kirkon alueet toisistaan. (Suullisen perimätiedon tiedon mukaan vihollisen täysosumat suomalaiseen tykkiasemaan Kannaksella olisivat tuottaneet suuren tuhon.)

Hyvää pääsiäisaikaa 2021!