Keskiviikkona 7.3.2023 on kuluvan vuoden naistenpäivä. Siksi onnittelut nyt jokaiselle naiselle. joka lukee tätä blogiani.
Nyt naisten päivän merkeissä ajattelen äitiäni ja isoäitejäni ja heidän elämäänsä. Isäni äitiä eli mummoani isäni puolelta en ole nähnyt, koska hän on kuollut ennen syntymääni sota-aikana. Hän oli syntynyt Karjalassa Jaakkiman pitäjässä Oinaanvaaran kylässä Peukalhuulinmäellä olleeseen puusepän, käsityöläisen Juho Ahokkaan perheeseen. Tämä asuinmökki on eri vaiheiden kautta jo ennen sotia siirtynyt puusepän töineen Kansallismuseoon nimellä "muonamiehen pirtti", tällä hetkellä se on kellarivarastossa.
Oman äitinsä isoäitini Edla oli menettänyt jo varhaislapsuudessaan äitinsä kuoltua. Juho Ahokas oli onneksi löytänyt uuden puolison ja hänen kanssa Edlalle syntyi kymmenkunta sisarpuolta poikia ja tyttäriä eli saman isän mutta eri äidin lapsia. Isäni Sulo Oinonen sanoi, että hänellä on useita kymmeniä serkkuja, kun Juho Ahokkaan kaikki lapset ja edelleen lapsineen otetaan huomioon on sukututkimus tietokoneaikanakin melko toivoton tehtävä ja kun nimiin en saa tarinaa, mielenkiintoni katoaa.
Entisaikana perheet olivat varsin runsaslapsisia. Likikään kaikkia noita sukulaisiaan isäni tuskin koskaan tapasi, koska sota hajotti karjalaiset eri puolille maata ja kauemmaskin. Yhden isäni serkun kohtaloksi päätyi nykyisen tutkimuksen mukaan Stalinin vainot Neuvosto-Karjalassa. Jos isäni olisi saanut elää 52 vuoden ikäänsä vanhemmaksi, hän olisi varmasti halunnut tavata sukuaan, koska hän oli suvustaan hyvin perillä.
Äitini äiti syntyjään Maria Sofia Ollila syntyi Alavieskan Ollilan taloon ja hänellä oli ainakin kaksi veljeä ja yksi sisar. Maria Sofian äiti "Liisa" oli ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta ja äidinkieli oli hänellä ruotsi. Hän oli harras kristitty ja halusi valokuvaansa käteensä Raamatun osoittamaan elämänsä kalleinta arvoa.
Ollilan talo oli Alavieskan varakkaimpia ellei ihan varakkain. Kun viime sotien jälkeen otettiin maita Karjalan siirtolaisten asuttamiseen, menetti Ollilan talo maansa useita satoja hehtaareita valtiolle ja valtio myi ne karjalaisille hakattuaan ensin metsät Neuvostoliitolle maksettaviin sotakorvauksiin. Karjalaisten asuttamisessa valtio pyrki korvaamaan (Maalaisliiton, Vennamon ja Kekkosen ym. ansiosta) Karjalaan menetettyjä maita tarjoamalla siirtolaisille uusia ns. "kylmiä tiloja" eli metsä- ja suoalueita raivattavaksi kuten Multian/Keuruun Soutujoki ja Keuruun Suojoki ja Airolahti.
Valtion korvaukset Karjalaan menetetystä eivät kenellekään vastanneet menetetyn todellista arvoa ja valtion pakkolunastuskorvausten osalta maita luovuttamaan joutuneitten kohdalla oli sama tilanne, mikä paheni, kun korvaus oli rahaa vastaavia valtion obligaatiota, mitkä sotien jälkeisen voimakkaan inflaation seurauksena menettivät nopeasti arvonsa.
Karjalaisten raivaustyön ansiosta sodan aineelliset menetykset eivät olleet niin pahoja, kuin pahimmat pelot kaiken menettämisestä olivat. Isäni tätipuolen Elviiran mies Jaakko Lääperi Limingassa oli katsellut raivattuja ja osin ostamiaankin noin 40 hehtaarin peltojaan, että "eihän tässä hullumminkaan käynyt" Lääperin talo oli ollut suuri ja varakas Karjalassakin.
Raivaus- ja asutustoiminnan ansiosta Suomi tuli ruuan suhteen omavaraiseksi ja maassa säilyi yhteiskuntarauha, vaikka maassa oli suuri kommunistinen liike SKDL:n nimellä.
Yleislakon aikaan kevättalvella 1956 aikamiehet Multiallakin puhuivat, että tästä tulee sisällissota. Eivätkä he sanoissaan ihan väärässä ole olleetkaan, olen ennättänyt haastattelemaan oikeita henkilöitä tuolta ajalta. Urho Kekkosen persoona oli riittävä voima sekä oikealta että vasemmalta voimakkaastikin arvosteltuna ja riittävä auktoriteetti yhdistämään kansaa. Vaikka Kekkosta voimakkaasti tuolloin ja sen jälkeenkin arvosteltiin, niin hänen edessään kaikki kuitenkin häntä kilpaa mielistelivät.
Nämä karjalaisille luovutetut alueet olivat seurakuntien tai puutavarayhtiöiden maita pääosin. Nyt häpeämättömästi syytetään suopeltoja ja vaaditaan niiden ennallistamista. Suot mahdollistivat nopean pellonraivauksen ja olivat melko kivettömiä ja traktoriajan tullessa helppoja viljellä. Hallanarkuus ei uhannut karjalle tarvittavan heinän tuotantoa eikä suopeltojen käyttöä sittemmin peltolaitumina.
Meidän Riuttakoski on poikkeus, koska se on jo talvisodan jälkeinen tila, johon talvisodan jälkeen Valkjärveltä tulleet Savolaisen ja Kähärin perheet olivat rakentaneet asuinrakennuksen Valtion Serlachiukselta pakkolunastamalle tilalle, millä on ilmeisesti ollut Riuttakosken ensimmäinen asumus ja kosken rannalla "riuttavarvarin" paja, jossa tehtiin tarinan mukaan rukkejakin. Tilalla oli myös pari hehtaaria metsäyhtiön hevoslaitumena ollutta peltoa, karjan talviheinät oli koottava alkuun joen varrelta tai ostettava, jos jollakin olisi ollut myydä.
Multianjoki on ollut ihmeellinen elämänlanka monin tavoin. Uiton ja uittomiesten liikkumisen vuoksi rannat/rantamatalikot kykenivät tuottamaan luonnon heiniä jopa avuksi talvellekin. Kesällä nämä ranta-alueet olivat mitä parhainta luonnonlaidunta. Peltojen raivauskin ihmisvoimin oli vuosien urakka rakentamisten rinnalla.
Karjalan Kannaksen Valkjärven viljaviin oloihin tottuneille Riuttakoski liian karua seutua ja he menivät sitten Loimaan seudulle, lisäksi tila oli puolta nykyistä pienempi. Kelpasi sitten isälleni, koska tilalle oli katettu uusi asuinrakennus hellan ja leivinuunin kanssa ja metsää oli lisätty,(kamarien pönttöuunit on tehty 1950-luvulla, muistan Pietilän Vertin muurarina), liittämällä tilaan Purstinvuoren rinnealueille suunniteltu toinen asutustila Riuttakosken tilaan. Molemmat olisivat olleet kokonaispinta-aloiltaan kumpikin noin 30 hehtaaria. Vielä 1970-luvulle asti metsässä oli havaittavissa noita toisistaan erottamaan laitetut rajakepit.
Asutustoiminta oli onnistunutta tuloksiltaan, vaikka jo 1960-70-luvuilla asiaa tuntemattomat ovat sitä arvostelleetkin. Yksi sukupolvi sai toimeentulon ja heidän lapsensa elämän eväät uusiin vaiheisiin eikä Suomeen tullut nälänhätää vaan ruuan ylituotantoa valitettiin jo 1960-luvun alussa! Valittelijat eivät halunneet muistaa että viitisentoista vuotta aiemmin ruoka oli ostokorttien ja korvikkeiden varassa, jos oli edes saatavissakaan.
Risto Ryti ja monet muut poliitikot olivat talvisodan jälkeen halunneet karjalaisten palaavan Neuvostoliiton ottamalle alueelle, josta heidät olisi mitä todennäköisimmin viety Siperiaan arvaamattomiin kohtaloihin. Suomi oli tiettävästi ainut valtio, mikä evakuoi järjestelmällisesti siviilejä sodan alta ja sotien jälkeen toimi maansa menettäneiden asuttamiseksi.
Mikä oli kaupungeissa asuntonsa menettäneiden kohtalo, oliko korvauksia? En tiedä. Todennäköisesti niitä saatettiin korvata obligaatioilla jossain määrin, mutta ellei heti sitonut kiinteään omaisuuteen, omaisuus meni inflaation vuoksi.
Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki, sen väki siirtyi pääosin Lahteen ja Helsinkiin ja nämä saivat siirtoväestä voimakkaan sykkeen kasvulleen. Helsingissä oli huutava asuntopula ja vielä 1950-luvun alussa perheitäkin asui pommisuojissa ja yksinäisiä ihmisiä tuon jälkeenkin, kuten havaitsin isoisäni Israelin hautajaismatkalla pääsiäisen aikaan 1959 setäni Eemelin näyttämänä nykyisessä Kannelmäessä, missä hänellä oli ostettu omakotitalo.
Hän oli raivannut Teuvalle kuten setäni Ottokin asutustilan. Mutta Eemeli sosialidemokraattina julisti: " Mooses johtatti Israelin kansan näkemään näkemään nälkää Siinain korpeen - Vennamo johtatti Karjalan kansan näkemään nälkää Pohjanmaan korpiin" ja muutti kirvesmieheksi Helsinkiin ja eli sitten tyytyväisenä elämänsä loppuun asti!
Setäni Eemelin suuri unelma oli saada isänsä menettäneestä veljensä pojasta Sosialidemokraattien kansanedustaja, kuten oli isällänikin vaikkakin eri puolueeseen ja sitä varten hän oppikouluun minut Keuruullekin kustansi. Hän aavisti, että minä tiesin tuon ja minä olen aina tiennyt miksi.
Miksi kirjoitan naisten päivälle tällaista karjalaisen kansan tarinaa? Kirjoitan siksi, että naiset eri aikoina ovat kaiken hyvän ja tarpeellisen mahdollistaneet, Suomen nousun niin sodan kuin rauhan aikanakin.
