Kenttäpiispa on tarpeen
Kenttäpiispa on kansakuntamme tukipilareita
Keuruun varuskunnan sivutoimisena sotilaspastorina 18 vuoden aikana sain näköalapaikalta myös tarkastella Puolustusvoimien kirkollista työtä kolmen eri kenttäpiispan Yrjö Massan, Viljo Remeksen ja Jorma Laulajan aikana. Varusmiesaikani kirkollisen työn koulutus annettiin kenttäpiispa Toivo Laitisen ollessa tehtävässään Suomen toisena kenttäpiispana. Eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsenenä sain vuosina 1999-2011 pitää yhteyksiä nykyiseen kenttäpiispaamme Hannu Niskaseen.
Puolustusvoimien kirkollinen työ tarvitsee nykyaikana ja rauhanaikanakin oman johtajansa, jolla ovat kiinteät siteet siihen kirkkoon, johon kansamme selvä enemmistö kuuluu. Nykyinen käytäntö vastaa hyvin sekä Puolustusvoimien että kirkon tarpeita. Marsalkka Mannerheimilla ja hänen neuvonantajillaan on ollut asiassa kaukonäköinen viisaus, mikä on yhä tarkoituksenmukainen ja kestävä. En mitenkään voi nähdä muutokseen aihetta tässä asiassa ilman suurta vahinkoa.
Puolustusvoimien kirkollinen työ on yksi ja hyvin merkittävä kansakuntamme tukipilari. Tämä työ tarvitsee arvovaltaisen johtajan, jolla ovat vaikutusmahdollisuudet sekä Puolustusvoimissa että kirkossa ja myös yhteiskunnassa. Kenttäpiispan työ ei ole helppo, mutta kunakin aikana tehtävän vaativuus on kasvattanut sen hoitajista kunnioittamani palvelijat kansalaistemme ja isänmaamme parhaaksi. Muuttuvassa maailmassa tarvitaan entistäkin enemmän myös sitä pysyvyyttä, jota kenttäpiispa edustaa. Sotilaspapistolle kenttäpiispan asema ja arvostettu status on suuri tuki jo lähtökohtana täysin riippumatta siitä, että alaisen ja esimiehen välillä voisivat sukset joskus mennä ristiin.
Kenttäpiispa on myös arvonimi. Tähän asti se on seurannut aina virkatehtävää. Mietin, että voisiko sitä joskus ajatella myös myönnettäväksi arvonimenä hyvin ansioituneelle ja vaativaa sotilaspapin tehtävää hoitaneelle. Kenttärovasti evp. Seppo Lavi Tikkakoskelta olisi ansainnut ja edelleen esimerkiksi ansaitsisi tämän tunnustuksen.
Keuruun varuskunnan sivutoimisena sotilaspastorina 18 vuoden aikana sain näköalapaikalta myös tarkastella Puolustusvoimien kirkollista työtä kolmen eri kenttäpiispan Yrjö Massan, Viljo Remeksen ja Jorma Laulajan aikana. Varusmiesaikani kirkollisen työn koulutus annettiin kenttäpiispa Toivo Laitisen ollessa tehtävässään Suomen toisena kenttäpiispana. Eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsenenä sain vuosina 1999-2011 pitää yhteyksiä nykyiseen kenttäpiispaamme Hannu Niskaseen.
Puolustusvoimien kirkollinen työ tarvitsee nykyaikana ja rauhanaikanakin oman johtajansa, jolla ovat kiinteät siteet siihen kirkkoon, johon kansamme selvä enemmistö kuuluu. Nykyinen käytäntö vastaa hyvin sekä Puolustusvoimien että kirkon tarpeita. Marsalkka Mannerheimilla ja hänen neuvonantajillaan on ollut asiassa kaukonäköinen viisaus, mikä on yhä tarkoituksenmukainen ja kestävä. En mitenkään voi nähdä muutokseen aihetta tässä asiassa ilman suurta vahinkoa.
Puolustusvoimien kirkollinen työ on yksi ja hyvin merkittävä kansakuntamme tukipilari. Tämä työ tarvitsee arvovaltaisen johtajan, jolla ovat vaikutusmahdollisuudet sekä Puolustusvoimissa että kirkossa ja myös yhteiskunnassa. Kenttäpiispan työ ei ole helppo, mutta kunakin aikana tehtävän vaativuus on kasvattanut sen hoitajista kunnioittamani palvelijat kansalaistemme ja isänmaamme parhaaksi. Muuttuvassa maailmassa tarvitaan entistäkin enemmän myös sitä pysyvyyttä, jota kenttäpiispa edustaa. Sotilaspapistolle kenttäpiispan asema ja arvostettu status on suuri tuki jo lähtökohtana täysin riippumatta siitä, että alaisen ja esimiehen välillä voisivat sukset joskus mennä ristiin.
Kenttäpiispa on myös arvonimi. Tähän asti se on seurannut aina virkatehtävää. Mietin, että voisiko sitä joskus ajatella myös myönnettäväksi arvonimenä hyvin ansioituneelle ja vaativaa sotilaspapin tehtävää hoitaneelle. Kenttärovasti evp. Seppo Lavi Tikkakoskelta olisi ansainnut ja edelleen esimerkiksi ansaitsisi tämän tunnustuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti