Uudenvuoden yönä koti vuotta 2010

Kiitos nyt päättyvästä vuodesta 2009. Tätä kirjoitettaessa runsaan tunnin kuluttua on Suomessa jo siirrytty vuoteen 2010. Alkaneen kolmannen vuosituhannen kulku on käynyt nopeasti. Tänään on tilinpäätöksen hetki kuluneesta vuodesta. Minulle uudenvuodenpäivän jumalanpalvelus on merkinnyt tuota. Nyt valitettavasti Haapamäen kirkossa ei ole uudenvuodenpäivän jumalanpalvelusta. Kiinni olevaa kirkkoa "uutena jouluna" ei ole koskaan ennen ollut Haapamäellä.

 

Pidän hyvin ajattelemattomana Keuruun seurakunnan ratkaisua supistaa Haapamäen ja Pihlajaveden jumalanpalveluksia. On suorastaan skandaali, että kotiseurakuntani menettelee näin loukkaavasti niitä seurakuntalaisiaan kohtaan, jotka asuvat joko Haapamäen seurakuntapiirissä tai Pihlajaveden kappeliseurakunnassa. Samoin on menetelty eräissä muissakin kirkoissa maassamme. Tällä kirkko ikävä kyllä tuhoaa omaa kivijalkaansa paljon enemmän kuin lyhtnäköisiä päätöksiä tehtäessä on aavistettukaan.

 

Jumalanpalvelus on seurakunnan perustoiminto, josta lähdetään arjen viikkoon. Kun kirkkojen ovia suljetaan seurakuntien itse tekemillä mielestäni hyvin tyhmillä ja suorastaan myös tuhmilla päätöksillä, tehdään osaltaan tyhjäksi myös viime sotien taistelijoiden syvä tahto puolustaa kotikirkkojaan ja maamme hengellistä elämää. Jos maamme olisi miehitetty, olisi kirkkoja suljettu jo paljon aiemmin.

 

Kun tehdään kuntaliitoksia, joutuvat myös seurakunnat tarkasteluun. Usein perustellaan täysin käsittämättömällä tavallakin seurakuntaliitoksia, että silloin ei enää tarvitse pitää jumalanpalveluksia joka pyhä joka paikassa. Tämä ajattelu on syvä loukkaus

niitä ihmisiä kohtaan, joiden kotikirkoista on kyse. Loukkaava menettely kohdistuu myös yhteisöllisesti ja tämä viilto on syvä.

Ihmiset kokevat, vaikka pappien edessä saattaisivat kohteliaisuudesta toista sanoakin, että kirkkokin on heidät hyljännyt. Kaiken lisäksi tämä kokemus on tosi. Näin voi menetellä sellainen kirkko, joka on hengellisesti kuolemansa partaalla. Valitettavasti joudun

sanomaan tämän omasta seurakunnastani ja omasta kirkostani.

 

Pappina olen halunnut toimittaa mielelläni yhdelle tai kahdelle osallistujallekin täydellisen jumalanpalveluksen. Ja nämä ovat olleet osallistujilleen hyvin merkittävät. Jumalanpalveluksen arvo ei riipu osallistujien määrästä. Jos seurakunta kokee osallistujia olevan vähän, eikö olisi aika alituisten ja rasittavien jumalanpalvelusuudistusten asemesta yksinkertaisesti ystävällisesti kutsua ihmisiä kirkkoon. Vaikka kutsuun ei heti vastattaisikaan, kutsu varmasti muistettaisiin ja kantaisi siunauksen satoa ajallaan. Elävä kirkko

on kutsuva kirkko. Kuoleva kirkko sulkee oviaan. Voi, voi, mitä rakas Suomen kirkko on tässä suhteessa tekemässä.

 

Juuri nyt olisi kirkon aika olla läsnä siellä, missä tapahtuu menetyksiä palveluissa ja paikallisidentiteetissä. Vieraannuttaminen, jota myös kirkon ovien sulkeminen näkyvänä tekona merkitsee, on ajallisesti pahinta, mitä kirkolle voi ajatella tapahtuvan, jos kyse on koko kansan kirkosta. Jumalanpalvelusten pito ei maksa sen enempää kuin pitämättä jättäminenkään, koska työntekijät saavat saman palkan, pitivätpä he jumalanpalveluksia tai ei! Kyse on tahdosta ja työjärjestelyistä. Edellä mainitun seurakuntalaiset tajuavat. Ikävä kyllä kirkkojen ovien kiinni pitäminen pyhäpäivän jumalanpalvelusten osalta viestittää seurakuntalaisille kirkon taholta pahaa tahtoa. Sen kokemuksen jälkeen voi olla sananselittelyille todellista tarvetta.

 

Luterilaisen kirkon pappina olen vakavasti murheellinen kirkossa nyt olevasta suuntauksesta. Samalla luterilaisena pappina ihailen

mm. helluntaiseurakuntien ja vapaakirkon seurakuntien aktiivisuutta. Pyhäpäivien kokoontumisista ei tingitä! Supistusten tien tiedän hyvin esimerkiksi junaliikenteen osalta. Kun on vähennetty ns. vähäisen liikenteen ja kannattamattomuuden perusteella junavuoroja, eivät jäljelle jääneetkään junavuorot ole saaneet lisää matkustajia, vaan nekin ovat menettäneet matkustajia. Supistustien tien päässä rautateillä on helposti liikenteen kokonaan lopettaminen. Supistusten tien kulkijat voisivat valita käydä laulamaan oikein hyvin laulua:"Mä tuhon tietä kuljen..." Tätäkö rakas kirkkommekin haluaa?

 

Kovasta kirkkokritiikistäni huolimatta teen sen sydämeni rakkaudesta kirkkoamme ja sen seurakuntalaisia kohtaan ja haluan parannusta. Parannuksen tekijä saa armon ja uuden tulevaisuuden. Siksi niin minulla kuin sinullakin hyvä lukijani on toivoa ja nimenomaan paljon toivoa käydessämme muutaman minuutin kuluttua uuteen vuoteen!

 

Siunausta vuoteen 2010!