Oikeus Oman uskonnon opetukseen perustuu kansainvälisiin sopimuksiin

 

 

 

Suomen perustuslain (731/1999) 11§ sekä Uskonnonvapauslain (453/2003)) keskeinen tavoite on positiivisen uskonnonvapauden toteutuminen. Uskonnonvapauteen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus, johon sisältyy oikeus uskontokasvatukseen ja – opetukseen. Oikeus uskonnonopetukseen on kirjattu myös YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen (YK 1989, 29. artikla) sekä lukuisiin muihin kansainvälisiin sopimuksiin . Suomalainen uskonnonopetus toteuttaa positiivista uskonnonvapautta, vahvistaa lapsen ja nuoren omaa identiteettiä sekä tunnustaa uskonnon merkityksen osana yksilön ja yhteisön tapakulttuuria.

Uskonnonvapauslain (453/2003) yhteydessä uudistettiin myös Perusopetuslain 13§ (454/2003). Pykälän mukaan oppilaalla on oikeus oman uskonnon opetukseen koulussa, jos tietyt reunaehdot oppilaiden lukumääristä täyttyvät. Nämä reunaehdot täyttävistä uskonnoista opetetaan tällä hetkellä kouluissa pääsääntöisesti kolmea kristinuskon muotoa eli luterilaisuutta, ortodoksisuutta ja katolisuutta sekä ei-kristillistä uskonnoista islamia sekä muita uskontoja yksittäisinä ryhminä lähinnä isoissa kaupungeissa.

Perusopetuslaki velvoittaa kuntia järjestämään kouluissa enemmistön mukaista oman uskonnon opetusta. Oman uskonnon muodossa luterilaiseen opetukseen osallistuu n. 94%.

Luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon rinnalle aloitettiin muiden uskontojen opetus näihin uskontokuntiin kuuluville 1985, jolloin samaan aikaan uskontojenhistorian ja siveysopin opetus korvattiin elämänkatsomustiedon opetuksella. Oppilasmäärät kasvoivat nopeasti elämänkatsomustiedon kohdalla lähelle nykyistä prosenttiosuutta. Pienryhmäisten uskontojen kohdalla muutos on ollut hyvin maltillinen. Muiden uskontojen järjestämis- ja oppilasmäärissä ei ole 1990- ja 2000-luvuilla tapahtunut merkittävää muutosta. Suurin muutos tapahtui vuoden 1998 lainsäädännön määritellessä järjestämisvelvoitteen laskentayksiköksi opetuksen järjestäjän koulun sijaan. Tällöin opetuksen ulkopuolella olevien oppilaiden määrä putosi nykyiseen tasoon.

Edellä olevan perusteella suomalaine uskonnonopetuskäytäntö koetaan kansainvälisesti esikuvaksi ja eri uskontokunnat ovat nykytilanteeseen tyytyväisiä. Myös elämänkatsomustiedon edustajien kannalta nykyinen tilanne on koettu parhaaksi mahdolliseksi. Peruskoulun opetuksen tuntijakotyöryhmän on hyvä tunnustaa nämä lähtökohdat ja jatkaa nykyistä käytäntöä. Uskonnonopetuksen tuntimäärät ovat pudonneet noin 40% 1970-luvun alun tasosta. Nykyinen tuntimäärä on minimi eikä uskonnon-opetusta voida korvata edes osittain etiikan opetuksella. Etiikka ei voi olla relativistista suhteellistavaa, vaan sillä tulee olla oman uskonnon arvopohjaan perustuva lähtökohta, siksi etiikan opetuksen tulee olla kristillistä kristillisiin kirkkoihin kuuluville. Jos eettistä painotusta halutaan lisätä, tulee vastaavasti lisätä oman uskonnon ja elämänkatsomuksen opetuksen tuntimäärää. Suomalainen yhteiskunta perustuu syvälti kristilliseen arvopohjaan ja koko koululaitos on rakentunut alusta lähtien uskonnollisen pohjan perustalle. Tämä täytyy muistaa myös nyt tehtävissä asioiden valmisteluissa ja ratkaisuissa.

 

Lauri Oinonen

Kansanedustaja, Sivistysvaliokunnan jäsen