Avioliitto on miehen ja naisen välinen julkinen asia

 

 

Avioliitto on pyhä miehen ja naisen välinen liitto

 

Monet ovat hämmentyneinä seuranneet kesähelteiden keskellä viritettyä keskustelua sukupuolineutraalista avioliitosta. Minäkään en ymmärrä näitä tahoja, jotka ovat keskustelun virittäneet. Suomenkielessä sana avioliitto yksinkertaisesti tarkoittaa miehen ja naisen julkisesti viranomaisen edessä lakien mukaan solmimaa liittoa.  Näin on asia olipa avioliitto solmittu papin, siviilivihkimyksen suorittajan tai muun laillisen vihkimisoikeuden omaavan edessä. Aina on kyse miehen ja naisen yhteiskunnan edessä, joita voi minimissään kaksi todistajaa edustaa, tekemästä lakien mukaisesta liitosta.

 

Evankelis-luterilaisen kirkon Kirkollisten toimitusten kirjasta avioliiton kohdalta löytyvät mm. seuraavat lauseet: ”Avioliitto on pyhä, sillä Jumala on sen asettanut.” ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ` loi heidät mieheksi ja naiseksi ´  ja sanoi: ` Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi ´? Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Hän tahtoo, että mies ja nainen kasvaisivat keskinäisessä rakkaudessa ja toveruudessa. Hän on asettanut avioliiton luodessaan ihmisen mieheksi ja naiseksi”.

 

Nämä lauseet, osin suoraan Raamatusta, kertovat avioliiton ikiaikaisen perustan sekä yhteiskunnallisesti että hengellisesti. Tämän varaan rakentuu yhteiskunta. Jo käsitteenä sukupuolineutraali avioliitto on mahdottomuus, kun ajattelee sitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanat tarkoittavat aina jotakin. Tiedämme hyvin, mitä ovat esimerkiksi maa, vesi, tuli ja ilma. Jokainen ymmärtää nämä. Olisi outoa käydä pehmentämään esim. käsitettä ja sanaa ” kivi” muutamalla sen merkitystä ” ilmaksi”. Jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee.

 

Sanan avioliitto tarkoittaa miehen ja naisen välistä lain mukaista liittoa. Sitä avioliitto on aina merkinnyt, merkitsee ja tulee vastaisuudessakin merkitä. Lakien ei pidä käydä muuttamaan sanojen merkitystä. En voi ymmärtää oikeusministeri Tuija Braxin (vihr) toimia, kun hänellä ei ole tarvetta puuttua väkivaltarikollisuuteen tai rikoksen uhrien aseman parantamiseen, mutta on kova kiire käydä valmistelemaan esitystä sukupuolineutraalista avioliitosta. Kokoomuksen Jyväskylän taannoisen puoluekokouksen päätöksen asettaa tavoitteeksi sukupuolineutraali avioliitto, haluan nähdä ”työtapaturmana” tai muutoin Kokoomus olisi kehittynyt todella outoon suuntaan.

 

Toivon, että poliittiset puolueet näkisivät sen, että ei kannata lähteä vihreitä edustavan ministerin touhujen perässä juoksemaan ja että mitään muutoksia nykytilaan ei asiassa tarvita. Suuresti ihmettelen edustaja Bjarne Kalliksen (kd)  hätäilyä, että kirkon (ja kirkkojen) pitäisi luopua vihkimisoikeudesta, jos laki sukupuolineutraalista avioliitosta tulisi. Miltään näkökulmalta katsoen en voi yhtyä tähän ajatukseen. Mitkään ongelmat eivät ainakaan tällä ratkeaisi. Ongelmia siirtyisi sitten vihkimisestä

kirkollisen siunauksen kohdalle.

 

Suurta tunnustusta annan ev. lut. kirkkomme johtajille ja Kirkkohallituksen uudelle pääsihteerille, Jukka Keskitalolle selkeistä kannanotoista, että kirkko ei voi kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Nyt pitäisi olla poliitikoilla tämä tiedossa, vaikka varmasti uusliberaaleja kantoja yksittäisten kirkon edustajien tahoilta tultaisiinkin kuulemaan. Yhteiskunnan peruspylväitä ei pidä murtaa. Näitä ovat myös koulun uskonnonopetus ja yleinen asevelvollisuus, niitäkään ei saa murentaa.

 

Lauri Oinonen

kansanedustaja (kesk)

Keuruu

 

 

Sormivamma haittaa elämänkulkua

Sormivamman johdosta ovat kirjoitustyöni toistaiseksivaikeutuneet. Toissa viikolla olin niittämässä heinää traktoriniittokoneella kotitilallani Multian Riuttakoskella. haluan pitääehdottomasti pellot peltoina, koska olen nähnyt peltojen raivausta 1950-luvulla. Olen ollut itsekin kokoamassa jo pikkupoikana kannon kappaleita kasoihin, joissa ne poltettiin. Minulle pellot ovat olemukseltaan jotain suorastaan pyhää. Olen imenyt itseeni aidon maahengen jo lapsuudesta lähtien.

 

Olin isäni mukana aina ja hän opetti minulle paljon maatalouden asioita ihan pienestä lähtien. Kun sitten isäni kuoli 9.8.1962, jolloin olin päivää vaille 15-vuotias, olin hyvin perillä maatilan asioista. Kotitilan viljely pientilalla antaa suuresti voimia eduskuntatyöhön sekä henkisesti että edustaa myös hyötyliikuntaa elämässäni. Vahingoilta olen näihin asti täysin välttynyt. Heinäkuun helle vaiko liiallinen kokemus neljän vuosikymmenen ajalta traktoriniittokoneen käytössä sitten aiheuttivat sen, että menin sormella koskettamaan niittokoneen liian löysällä ilmiselvästi olevaa kiilahihnaa.

 

Samassa silmänräpäyksessä hihna kirsityikin käyntiin ja samalla havaitsin oikean käden etusormenpäästä puuttuvan palan. Säikähdin kovasti, vaihdoin nopeasti vaatteita ja sormi suussa syöksyin autoon. Ajoin sata metriä naapuriin, jossa sain ensiapupakkauksesta ensisidonnan ja kyydin Keuruun terveyskeskukseen. Jälleen kerran tuli konkreettisesti esille tarve, että ensiapupäivystysten tulee olla aina mahdollisimman läheltä saatavia mieluiten kaikkina vuorokauden aikoina.

 

Keuulla sain uuden sidonnan vammautuneeseen käteeni ja minulle tilattiin aika Jyväskylään Keski-Suomen keskusssairaalan aamupoliklinikan vastaanotolle. Sain 27.7.2010 asti sairaslomaa ja hoito-ohjeet vamman hoitoon yhteistyössä Keuruun terveyskeskuksen sairaanhoitajien kanssa. Nyt sidettä on vaihdettu useaan kertaan ja näin tulee vielä useita kertoja tapahtumaan.

Odotan hyvältä hoidolta paljon. Kiitän sairaanhoitajia hellävaraisesta ja hyvästä hoidosta. Aikaa myöten on kehittynyt ihan ihmeellisen hyviä sideaineita, jotka eivät tartu haavoihin kiinni niitä irrotettaessa ja vaihdettaessa. Pelkäsin näitä toimia ennakkoon, mutta onneksi se oli aiheetonta.

 

Antibiootein ja kipulääkkein ja terveyskeskuksen hyvän hoidon avulla uskon päästävän siihen hyvään lopputulokseen, mikä voi parhaimmillaan olla mahdollista. Menetin lihaskudosta paljon sormestani. Haluan uskoa ja luottaa kuitenkin pelkäämääni parempaa lopputulokseen aikanaan. Myös kipulääkkeet ovat tehonneet yllättävän hyvin.

 

Saamastani vammasta huolimatta on pakko katsoa niitä asioita, jotka ovat hyvin. Ja näitä asioita on paljon. Ne ovat Jumalan lahjaa, jotka ajallisen luomistyön kautta on minullekin annettu. En ole itse sormiani tehnyt, ne ovat luomistyön lahjaa. Kuivaheinilksi tarkoitetut heinät menivät sadekuurojen pilaamina luomulannoitteeksi. Ne työt, joita olin kesälle ajatellut maatilalla ovat ainakin siirtyneet tai siirtyvät tältä kesältä. En voi nostella tukkeja tai tehdä kunnon metsätöitä enkä kipeytyneen käden kanssa voi mennä katoillekaan hommiin. Nämä ovat pieniä asioita sittenkin, jos voisi saada sormea ja kättä paremmin työkuntoon. Haluan uskoa myönteisesti tulevaisuuteen ja paranemiseen.

Asevelvollisuus ja varuskunnat on säilytettävä

 

 

ASEVELVOLLISUUS JA VARUSKUNNAT SÄILYTETTÄVÄ

 

Kesähelteillä on Sadankomitea julkistanut oman mallinsa tulevaisuuden maanpuolustuksesta. Lähtökohtana on porrastettu nykyisen maanpuolustuksemme asteittainen alasajo. Sadankomitea luonnollisesti esittää yleisestä asevelvollisuudesta luopumista ja rajuja varuskuntien ja joukko-osastojen lakkautuksia sekä luopumista kaikista varikoista. Mielestäni tämän jälkeen maahamme jäisivät jonkinlaiset kuvitteelliset puolustusvoimat, jotka eivät kuitenkaan olisi uskottavia miltään osin. Tavoitteen koko Suomen puolustuksesta saisi myös lähtökohtaisesti unohtaa, jos Sadankomitean mallista käytäisiin oppia ottamaan.

 

Keski-Suomen kannalta  Sadankomitean mallin mukaan toimittaessa menetettäisiin Keuruun ja Hallin varuskunnat sekä kaikki varikot. Tätä en voi pitää miltään osin edes minkäänlaisen keskustelun lähtökohtanakaan. Sadankomitea keskittäisi kaiken maavoimien koulutuksen Kajaaniin, Säkylään ja Kouvolaan, jonne myös siirtyisi Mikkelistä maavoimien esikunta. Merivoimat ja sen esikunta keskitettäisiin Kirkkonummelle. Ilmavoimien toiminta sijoitettaisiin Rovaniemelle ja Tikkakoskelle, jonne jäisi myös sen esikunta. Sadankomitea hylkäisi alue- ja yhteiskuntapoliittiset näkökohdat puolustuspoliittisessa keskustelussa.

 

Sinällään on tärkeää tietää, miltä suunnalta pohjimmiltaan tuulee, kun ajatuksia ja vaatimuksia puolustuksemme vähentämisestä ja varuskuntien ja varikoiden sulkemisista sekä yleisestä asevelvollisuudesta luopumisesta esitetään. Normaalioloissa ja syvän rauhan aikana on kevyttä ja helppoa esittää mitä tahansa. Mutta tilanteet voivat muuttua arvaamattomasti ja yllättävän nopeasti. Näin on käynyt parisen vuosikymmentä sitten Berliinin muurin murtuessa, Saksan yhdistyessä ja suurvaltanaapurimme Neuvostoliiton muuttuessa Venäjäksi ja sen kanssa yhteistyössä oleviksi IVY-maiksi sekä Baltian maiden itsenäistyessä. Kansanvälisen politiikan asiantuntijat ja poliitikot johtotasoillakaan eivät etukäteen edes muutamia kuukausia aiemminkaan osanneet näitä lainkaan ennakoida.

 

Myös sodat ainakin Euroopassa ovat yllättäneet hyvin täydellisesti niin poliitikot kuin asiantuntijatkin. Ne, jotka merkkejä vaaroista ennen sotia näkivät kuten mm. kenraali Mannerheim, vaiennettiin eikä heidän sanojaan haluttu kuulla. Jos uskottava puolustuskyky ja sen valmiudet ajetaan alas rauhan aikana, niin niitä ei ainakaan sodan aikana pystytä takaisin luomaan. Kaikki on oltava valmista niin hyvin koulutetun reservin kuin materiaalinkin osalta, jos todellista käyttöä jouduttaisiin tarvitsemaan. Olemassa oleva puolustusvalmius on jo parasta maanpuolustusta. Se jo pelkällä olemassaolollaan riittää kertomaan, että kenenkään ei kannata pahoissa ajatuksissa

lähteä tulemaan maahamme.

 

Nykyinen varuskuntarakenteemme on optimaalinen ja vastaa hyvin kaikkiin koulutustarpeisiin ja muihin tehtäviin, joita varuskunnille kuuluu. Kun ikäluokat pienevät, se tarjoaa mahdollisuudet kehittää ja antaa entistä parempaa ja myös yksilökohtaisempaakin koulutusta nykyisissä varuskunnissa kuin, jos koulutusta keskitettäisiin massatuotannon tapaisesti suuriin varuskuntiin. Niihin jouduttaisiin rakentamaan lisätiloja ja muualla ainakin maaseudun varuskunnissa tulisi tyhjiä ja vaikeasti hyödynnettäviä ja markkinoinnin kannalta ongelmallisia kiinteistömassoja. Täten valtionkaan kannalta ei mielestäni mitenkään järkevää käydä suunnittelemaan enää varuskuntien sulkemisia. Keuruun ja Hallin varuskunnilla niissä tapahtuvalla erikoiskoulutukselle on vankka sijansa maanpuolustuksemme kokonaisuudessa ja näiden työlle on annettava tuki ja luottamus tulevaisuuteen.

 

 

Lauri Oinonen

kansanedustaja (Kesk)

Puolustusvaliokunnan jäsen

Keuruu

 

 

 

 

 

 

 

 

Heinäkuun yhdentenätoista 2010

Kesä on joutunut nopeasti jo 11. heinäkuuta. Tämä on edesmenneen tätini Elli Järvelän nimipäivä. Muistan kunnioittaen hänen työtään äitini syntymäkodissa Ylivieskan Olmalassa. Hänen huoneessaan valokuvan äärellä kotirintanaisen muistomitali. Se kertoo työstä, jolle kuuluu kunnia ja arvonantoni.

 

Huomenna maanantaina on Hermannin päivä. Maaseudulla se on ollut perinteisesti aiaksi.empien sukupolvien aikana heinänteon aloituksen päivä. Nykyisi kuivaheinan tekoonkin käydään jo paljon aiemmin. Multialla syntymäkodissani on kaatanut heinää kuivumaan ja hellesäillä se tapahtuukin. Tavoitteena on kuivaheina, elleivät sateet pääsi yllättämään. Eilen toimitin Multialla syntymäkotini naapurin hautaansiunaamisen, joten vielä Hermannin päivänäki heinää jäi kaadettavaksi. Loput suosaroista, Lähdeniitty, Ahopelto ja Lummila ovat vuorossa.

 

Kotitilani pelloilla ovat aina ollet nimensä. Ahopelto kertoo kuokkijoistaan Ahosesta ja Peltosesta, jotka 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alun taitteessa olivat isäni apuna pellon raivauksessa. Minulle peltojen pitäminen peltona on arvokysymys. Olen nähnyt varhaislapsuudessa peltojen raivauksen ja itse ollut pienimpiä kantojen osia kokoamassa polttokasoihin. Työtä ja vaivaa toki peltojen hoito vaatii, mutta itse olen katsonut sen arvonsa mukaiseksi. Omalta isältäni jäi hänen kuollessaan 52- vuotiaana vuonna 1962 pellot hyvää kuntoon. Tämän totesi Suur-keuruun Sanomien kuolinuutisen tekijäkin elokuussa 1962. Siksi pellot ovat minulle enemmän kuin vain pellot, ne ovat työn ja hien vuoksi pyhiä peltoja, joilla on myös sanomaa, joka antaa voimia eduskuntatyöhönkin hyvin vahvasti. Tunnen maahengen omakseni.

heinäkuun kolmantena 2010

Tänään on heinäkuun ensimmäinen pyhäpäivä, viides sunnuntai helluntaista, apostolien päivä. On kaunis kesäpäivä ja pyhäpäivän rauha huokuilee ympärillä. Tulin juuri Pihlajaveden vanhan kirkon, erämaakirkon sanan jumalanpalveluksesta. Monet tietävät, että tämä kirkko sijaitsee komean metsän, ikihongikon keskellä. Muita kuin luonnon omia ääniä ei ole ymprillä. Jokainen käynti Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kesäajan jumalanpalvelukset pidetään, on elämys. Näin on aina uudelleen ja uudelleen.

 

Ensimmäisen saarnani pidin tuossa kirkossa jo kesällä 1971 elokuussa. Olin Multian seurakunnan kesäteologi ja esimieheni, Multian kirkkoherra Osmo Tarkki lomitti silloista Pihlajaveden kirkkoherraa Esko Töyliä ja Osmo Tarkki sitten lähetti minut teologian ylioppilaana toimittamaan Pihlajaveden seurakunnan juuri koulujen alkua edeltävän sunnuntain jumalanpalvelusta. Se oli minulle antoisa kokemus, joka antoi voimia heti seuraavana päivänä alkaneeseen uskonnon opettajan tuntiopettajan tehtävään Kiikan-Keikyän yhteiskoulussa. Jokainen myöhempikin käyntini Pihlajaveden erämaakirkossa on ollut voimanlähde elämään, olinpa sitten sanankuulijana tai palvelutehtävässä kirkossa.

 

Eilen Haapamäen surakuntasalilla vietettiin Lähetysavun 25-vuotisen toiminnan juhlaa. Sain olla avaamassa tapahtuman. Sitten heti kiruhdin Jyväskylään Pupuhuhdantielle toimittamaan taannoin Haapamäen lukiosta valmistuneen ylioppilaan ja hänen miehendsä lapsen kastetta. Vaimoni oli virren aloittajana kotikastetilaisuudessa. Kaste avautukoon koko rikkaudessaan jokaisena päivänä meille. Jumala hyväksyy meidät ja tahtoo olla meidän kanssamme. Heinäkuun suvessakin kesän luomisvoiman ja valon keskellä muistakaamme, että Jumala on meidät luonut ja tiemme on alkanut jo kasteessa valaistuna tienä!

 

Tarvitsemme yleisen asevelvollisuuden ja laajan reservin

 

Yleinen asevelvollisuus on koettu suomessa voimakkaasti kansaa yhdistävänä asiana. Samoin laaja reservi on uskottavan maanpuolustuksemme takuu, joka yhä useammalta maalta Euroopassa puuttuu. Erittäin merkittävä asia on edelleen se, että asevelvolliset miehet kuten vapaaehtoiset naisetkin menevät havaintojeni mukaan yhä myönteisemmin mielin palvelukseen. On suorastaan yllättävää kuinka motivoitunutta nuorisomme on nykyisin asevelvollisuuden suorittamista kohtaan.
Reservissä oleville suomalaisille on tärkeää tietää tehtävänsä, jos palvelukseen tarvitaan. Monet ovat pettyneitä siihen, jos kutsua kertausharjoituksiin ei ole tullut tai on ennättänyt kulua pitkälti aikaa aiemmista kertausharjoituksista, Koska pääosa kutsuista määräytyy koulutettavan yksikön mukaan eikä niinkään henkilöstä itsestään riippuen, eivät läheskään kaikki saa täten kutsua kertausharjoituksiin. Onneksi vapaaehtoiset kertausharjoitukset jossain määrin ja erityisesti vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kurssit tarjoavat halukkaille mahdollisuuksia nykyisin päästä maanpuolustuskoulutukseen. Tämä on myös naisten parissa koettu hyvin kiinnostavaksi turvallisuusasioiden monipuoliseksi opiskeluksi, josta on paljon hyötyä arkielämässäkin.
Nyt olen hyvin huolestunut niistä ajatuksista, joita ns. Siilasvuon asevelvollisuuden kehittämistä pohtinut työryhmä on keksinyt esittää. En voi pitää yhteiskunnallisesti hyvänä sitä, että yleinen asevelvollisuus muuttuisi ns. valikoivan asevelvollisuuden suuntaan. Sotaväkiaika on nuorille monien mahdollisuuksien aikaa kasvattaen henkilöstä itsestään, työstään, lähimmäisestään vastuuta ottavana kansalaisena. Jos nuorella on aiemmin ollut erehdyksiä elämässään, tarjoaa sotaväki mahdollisuuden kunnostautumiseen. Sotaväki yleisen asevelvollisuuden muodossa on suuri mahdollisuus torjua nuorten syrjäytymistä ja antaa otetta yhteiskunnasta jo osin syrjäytyneille. Valikoiva asevelvollisuus saattaisi vahvistaa syrjäytymistä. Jos ahtaasti ymmärrettynä sotaväki kouluttaisi vain sotilaiksi, menetettäisiin juuri sitä hyvää liian paljon, jota nykyinen yleinen asevelvollisuus yhteiskunnallemme antaa. Juuri tällä hyvällä on suuri merkitys suomalaisen yhteiskunnan eheydelle ja tasa-arvolle. Nämä taas luovat perustaa maanpuolustustahdolle ihmisten parissa. Haluan että sotaväen koulutusta myös määrätietoisesti kehitettäisiin yhä edelleen sellaiseksi, että se auttaisi varusmiehet myönteisesti sen läpi, yhteiskuntaan kunnon kansalaisiksi. Entisenä Keuruun varuskunnan sotilaspappina tiedän tämän näkökohdan merkityksen samalla kun  puolustusvaliokunnan jäsenenä tiedän myös vaativat sotilaallisen koulutuksen tarpeet, jotka tietenkin on täytettävä riittävän hyvin.
Toinen huolenaiheeni liittyy sodan ajan reserviarmeijamme jatkuviin vähentämispyrkimyksiin. En voi hyväksyä tällaista uskottavan maanpuolustuksemme hävittämistä edes ajatuksenakaan. Suomi on pinta-alaltaan laaja maa, jonka uskottava puolustaminen edellyttää laajaa reserviä. On aivan oikein, että tietty osa joukoista varustetaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Näin juuri pitää ollakin. Mutta koko Suomen paikallispuolustusta ei voida näillä iskukykyisimmillä joukoilla edes maakunnallisten erikoisjoukkojen avullakaan taata. Siksi tarvitaan takuuksi myös koko reservin joukot organisaatioineen kotiseutujemme turvaksi. Tämä on lähes ilmaista mutta tärkeää. Näitä kuten muitakaan joukkojamme ei toivottavasti koskaan tarvittaisi tositoimiin. Tämä tavoite voi myös toteutua, kuten on jo 65 vuotta toteutunutkin. Kaikkialla tiedetään se, että Suomeen ei kannata pahoissa aikeissa tulla. Silloin puolustusvoimamme jo pelkällä olemassaolollaan ovat täyttäneet tehtävänsä parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Oikeus Oman uskonnon opetukseen perustuu kansainvälisiin sopimuksiin

 

 

 

Suomen perustuslain (731/1999) 11§ sekä Uskonnonvapauslain (453/2003)) keskeinen tavoite on positiivisen uskonnonvapauden toteutuminen. Uskonnonvapauteen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus, johon sisältyy oikeus uskontokasvatukseen ja – opetukseen. Oikeus uskonnonopetukseen on kirjattu myös YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen (YK 1989, 29. artikla) sekä lukuisiin muihin kansainvälisiin sopimuksiin . Suomalainen uskonnonopetus toteuttaa positiivista uskonnonvapautta, vahvistaa lapsen ja nuoren omaa identiteettiä sekä tunnustaa uskonnon merkityksen osana yksilön ja yhteisön tapakulttuuria.

Uskonnonvapauslain (453/2003) yhteydessä uudistettiin myös Perusopetuslain 13§ (454/2003). Pykälän mukaan oppilaalla on oikeus oman uskonnon opetukseen koulussa, jos tietyt reunaehdot oppilaiden lukumääristä täyttyvät. Nämä reunaehdot täyttävistä uskonnoista opetetaan tällä hetkellä kouluissa pääsääntöisesti kolmea kristinuskon muotoa eli luterilaisuutta, ortodoksisuutta ja katolisuutta sekä ei-kristillistä uskonnoista islamia sekä muita uskontoja yksittäisinä ryhminä lähinnä isoissa kaupungeissa.

Perusopetuslaki velvoittaa kuntia järjestämään kouluissa enemmistön mukaista oman uskonnon opetusta. Oman uskonnon muodossa luterilaiseen opetukseen osallistuu n. 94%.

Luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon rinnalle aloitettiin muiden uskontojen opetus näihin uskontokuntiin kuuluville 1985, jolloin samaan aikaan uskontojenhistorian ja siveysopin opetus korvattiin elämänkatsomustiedon opetuksella. Oppilasmäärät kasvoivat nopeasti elämänkatsomustiedon kohdalla lähelle nykyistä prosenttiosuutta. Pienryhmäisten uskontojen kohdalla muutos on ollut hyvin maltillinen. Muiden uskontojen järjestämis- ja oppilasmäärissä ei ole 1990- ja 2000-luvuilla tapahtunut merkittävää muutosta. Suurin muutos tapahtui vuoden 1998 lainsäädännön määritellessä järjestämisvelvoitteen laskentayksiköksi opetuksen järjestäjän koulun sijaan. Tällöin opetuksen ulkopuolella olevien oppilaiden määrä putosi nykyiseen tasoon.

Edellä olevan perusteella suomalaine uskonnonopetuskäytäntö koetaan kansainvälisesti esikuvaksi ja eri uskontokunnat ovat nykytilanteeseen tyytyväisiä. Myös elämänkatsomustiedon edustajien kannalta nykyinen tilanne on koettu parhaaksi mahdolliseksi. Peruskoulun opetuksen tuntijakotyöryhmän on hyvä tunnustaa nämä lähtökohdat ja jatkaa nykyistä käytäntöä. Uskonnonopetuksen tuntimäärät ovat pudonneet noin 40% 1970-luvun alun tasosta. Nykyinen tuntimäärä on minimi eikä uskonnon-opetusta voida korvata edes osittain etiikan opetuksella. Etiikka ei voi olla relativistista suhteellistavaa, vaan sillä tulee olla oman uskonnon arvopohjaan perustuva lähtökohta, siksi etiikan opetuksen tulee olla kristillistä kristillisiin kirkkoihin kuuluville. Jos eettistä painotusta halutaan lisätä, tulee vastaavasti lisätä oman uskonnon ja elämänkatsomuksen opetuksen tuntimäärää. Suomalainen yhteiskunta perustuu syvälti kristilliseen arvopohjaan ja koko koululaitos on rakentunut alusta lähtien uskonnollisen pohjan perustalle. Tämä täytyy muistaa myös nyt tehtävissä asioiden valmisteluissa ja ratkaisuissa.

 

Lauri Oinonen

Kansanedustaja, Sivistysvaliokunnan jäsen