Naapurista nähtyä Pihlajaveden seurakunnan elämää
Varhaisin kokemukseni Pihlajaveteen on viiden ikävuoteni ajoilta. Olin vanhempieni kanssa tulossa isosisäni hautajaismatkalta Ylivieskasta. Kevätkesän aamuyön valossa huomasin junan pysähtyneen ja vanhempani lukivat aseman nimen "Valkeajärvi". Ihmettelin, että missä olemme, eikös tällaisen paikkakunnan pitäisi olla rajan takana Karjalassa. Syntymäkotini naapureina näet Multialla asuivat Ryypöt, jotka puhuivat entisestä kotikunnastaan "Valkjärvestä". Juna oli kuitenkin pysähtynyt Valkeajärvelle ja näkymä junavaunun ikkunasta vain muutaman metrin etäisyydellä olevaan asemarakennukseen oli ensinmäinen yhteyteni Pihlajaveteen.
Ensinmäisen jumalanpalvelukseni pidin Pihlajaveden vanhassa kirkossa elokuun puolivälissä sunnuntaina päivää ennen koulujen alkua kesällä 1971. Olin Multian kesäteologina ja Pihlajaveden kirkkoherra Esko Töyliä lomittanut Multian kirkkoherra Osmo Tarkki pyysi minua menemään sananjumalanpalveluksen toimittajaksi Pihlajavedelle, johon minulla teologian ylioppilaana oli kirkkoherran luvalla oikeus. Ensi kertaa nähtynä ja koettuna komeiden honkien keskellä oleva esi-isien paikkakunnalle rakentama uljas pyhäkkö oli minulle sanoin kuvaamaton ja paljon kertova kokemus.Vuosisataisesta paikkakunnan ihmisten uskosta ikiaikojen Jumalaan sain voimaa opiskelujeni loppusuoralle ja tuntiopettajan työhöni Kiikan-Keikyän yhteiskouluun nykyisessä Sastamalassa. Pihlajaveden vanhan kirkon yllätys oli myös kirkontäyteinen sanankuulijoiden joukko ihan tavallisena elokuun sunnuntaina.
Seuraavana vuonna tulin 1.7.1972 Keuruun seurakunnan vt. kappalaiseksi Haapamäelle rovasti Reino Nurmisen 26 vuotta ja kaksi kuukautta kestäneen Haapamäellä tapahtuneen työkauden jälkeen. Siten myös kontaktit Keuruun seurakuntayhtymään kuuluneesen, mutta muutoin tsenäiseen Pihlajaveden seurakuntaan tulivat luonnollisiksi. Yhteyttä Pihlajavedelle lisäsi myös se, että opiskelututtavani Antti Saarela oli Esko Töylin siirryttyä Alahärmään Pihlajaveden vt. kirkkoherrana.
Tuolloin maantie Keuruulta Virroille ja edelleen Poriin kulki Pihlajaveden pappilan ja navetan välitse pappilan pihan läpi. Liikenne oli autoistumisen myötä jo melkoista, linja-autoja kulki nykyistä enemmänkin ja puutavara-autoja nykyiset määrät, koska uitot olivat loppuneet jo toistakymmentä vuotta aiemmin. Ei ollenkaan ollut ihme, että Antti Saarela pyysi pappilan makuuhuoneseen, parin metrin päästä autoista, pimennysverhot.
Marraskuun alusta 1974 Pihlajaveden kirkkoherraksi tulleen Kari Ventän aikana maantie sitten siirtyi nykyiselle paikalleen ja pappilan perheen lapsille tuli turvallisempi pihapiiri. Pihlajaveden seurakunnallinen elämä sykki elävänä alueeltaan laajan seurakunnan eri kylillä. Lähetys-, raamattu ja diakoniapiirit kokoontuivat monissa kodeissa niin kirkkoherran, diakonin kuin pitkäaikaisen kanttori-hautausmaanhoitaja Veikko Lamminahon vastuulla. Seurakunnan aktiivinen toiminta oli kylien asukkaiden vastaisku maaseudun väen vähenemiselle. Seurakuntalaiset tahtoivat järjestää toimintaa kodeissaan ja kutsua naapureitaan mukaan.
Pihlajavedellä, tuolloin jo alle tuhannen vakinaisen asukkaan seurakunnassa, oli toiminnallista aktiviteettia määrällisesti enemmän kuin monilla suuremmilla paikkakunnilla. Lapuan hiippakunnan väkimäärältään pienimmät seurakunnat ja myös rajanaapurit Pihlajavesi ja Pohjaslahti kilpailivat hiippakunnan asukasmäärään suhteutettuna parhaimmasta Yhteisvastuukeräyksen tuloksesta ja hiippakunnallisesta kiertopalkinnoista, kunnes Pihlajavesi sen vihdoin vihdoin voitti omakseen. Tämä sijoitettiin uudenaikaisuuden ilmettä seurakuntaan loihtineeseen seurakuntataloon. Myös lähetyksen kannatus suhteessa väkilukuun oli Pihlajavedellä aina esimerkillinen.
Veikko Lamminaho eri kirkkoherrojen aikana seurakuntatalon emäntänä toimineen Aira-puolisonsa kanssa toi seurakunnalliseen elämään jatkuvuutta. Hän tunsi ihmiset eri kyliltä. Monet lauluillat, kuorot ja muu seurakunnan musiikkitoiminta oli vireää hänen kolmisen vuosikymmentä kestäneen uskollisen työuransa aikana. Yhdessä Aira-puolisonsa kansa he loihtivat seurakuntatalolle seurakuntakodin hengen. Tämä ilmeni niin lasten, nuorison, aikuisten kuin vanhemman väen toiminnoissa, perhejuhlissa, kirkollisissa toimituksissa ja jumalanpalveluksissa.
Talviajan kolmena, neljänänä kuukautena jumalanpalveluksia oli ruvettu pitämään seurakuntakodilla, jonka juhlasali on kuin ajalleen tyypillinen suurenkin kaupunkilähiön kirkko. Pihlajaveden ja erityisesti asemakylän monet toiminnot pitkin viikkoa pitivät seurakuntatalon hyvinkin elävänä toimintojen tyyssijana. Kun Aira ja Veikko Lamminaho myös asuivat seurakuntatalolla, jossa toimi myös kirkkoherranvirasto ja diakoniapäystys, he kaikki yhdessä loivat osaltaan kodin hengen seurakuntataloon. Tärkeän panoksensa antoivat eri diakoniatyöntekijät kuten Leena Myllyaaho ja nyt jo pitkään toiminut Unto Mikkonen sekä kanslisti Riitta Sipponen ja hiljakkoin eläkkeelle jäänyt suntio ja emäntä Seija Kuusimäki. He yhdessä eri kirkkoherrojen kanssa muodostivat Pihlajaveden seurakunnan aktiivisen työntekijöiden yhteisön.
Kari Ventän siirryttyä vastuullisiin kirkon hallintotehtäviin juristin opintojensa jälkeen Helsinkiin, toimi kirkkoherrana sittemmin Viitasaarelle siirtynyt Heikki Karjalainen. Hänen seuraajakseen tuli Ähtäristä Pihlajaveden kirkkoherraksi Matti Ahonen, joka oli syntyisin Keuruulta. Ahosen perheellä oli jo aiemmin hankittuna kesämökki Pihlajaveden pohjoisrannalta, joten seurakunta oli tuttu. Hän palveli uskollisesti seurakuntaa useiden vuosien ajan. Hän oli myös viime sotien veteraani, jota rintamakomppanian aseveljet Keuruulta olivat kuulemassa hänen viimeisessä jumalanpalveluksessaan Pihlajaveden kirkossa. Hänen saarnoissa oli keskeistä syvällinen Raamatun tuntemus ja Kristuksen tulemuksen odotus.
Myös aiemmin Pihlajavedellä toimineet kirkkoherrat kuten Suominen, Borg, Kantele ja Veikkola olivat ainutlaatuisen osaavia Pyhän Raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja siksi Pihlajavedellä seurakuntalaisten Raamatun tuntemus on poikkeuksellisen syvällistä. Matti Ahosen virkaanaasettajaisten yhteydessä sain kunnioituksella havaita kokeneiden rovastien osaamisen. Matti Ahonen oli myös pikakirjoituksen taitaja, joka puheen nopeudesta pystyi kirjoittamaan asiat.. Eljas Jahkola Ahosen seuraajana edusti myös syvällistä Raamatun tuntemusta, joka oli siunaukseksi seurakunnalle.
Kaikki edellä mainitut kirkkoherrat luonnollisesti asuivat pappilassa. Seurakunnalle oli mielestäni tärkeä elämän merkki se, että kirkkóherran perheineen asuman pappilan valot paloivat syksyn pimentyessä ja monien valojen sammuessa sekä kesäasukkaiden poistuessa paikkakunnalta. Kirkkoherran perheineen asuma pappila jo läsnäolon olemuksellaan oli elämän ja toivon merkki. Pappi perheineen oli läsnä luontaisesti myös arjen kaikessa elämässä seurakuntalaistensa kanssa. Pidän tätä tavattoman suurena ja tärkeänä osana seurakuntatyötä. Maaseudun kannalta on mielestäni kohtuuttoman suuri menetys, että korkeaksi muodostuneen luontaisetuverotuksen vuoksi perinteinen seurakuntalaisia palveleva ja läheinen pappilakulttuuri on menetetty.
Vesa Nuorva Pihlajaveden kirkkoherrana oli kunniakkaan Pihlajaveden kirkkoherrakunnan viimenen kirkkoherra. Hän puolusti seurakuntaansa ajan paineissa ja korosti säännöllisen, jokapyhäisen jumalanpalveluselämän ja erityisesti messun merkitystä. Hänen jälkeensä Pihlajavesi muuttui yhteistaloudessa olleesta kirkkoherrakunnasta kappeliseurakunnaksi. Ensinmäinen kappelinpappi oli Keuruun seurakuntapastorin statuksella Jarmo Paananen. Yhdessä seurakuntaneuvostosta kappelineuvostoksi muuttuneen toimielimen kanssa hän nuoruuden tarmolla halusi kehittää seurakunnallista toimintaa uusien hallinnollisten järjestelyjen muutoksissa. Hänen eri seuraajansa kappelin pappeina ovat jatkaneet hyvää yhteistyötä kappelineuvoston ja paikkakunnan eri toimijoiden kanssa.
Itse olen saanut hyvin läheltä, mutta silti hieman sivusta nähdä ja kokea sekä elää elämänmatkaa Pihlajaveden seurakuntalaisten ja heidän pappiensa ja muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa. Tuossa on jotain samaa kuin lapsuuden junan ikkunasta Valkeajärven asemalta nähdyssä. Silti on jotain enemmän, olen saanut tehdä matkaa myös yhdessä tutuksi tulleiden ihmisten kanssa. Kiitän tästä ja matka jatkuu. Monet matkakumppanit ovat kirkkauden rannoilla, heille kiitos kumppanuudesta matkalla. Minä ja lukijani olemme elämän matkalla ja saamme nähdä ja aistia Pihlajaveden kirkkautta niin kesän aalloilla, talven hangilla kuin metsän saloilla tai talvista tähtitaivasta katsoen. Kristittyinä saamme kiittää kaikesta tästä ja paljosta enemmästäkin Luojaamme ja uskossa Vapahtajaamme luottaen jatkaa armon tiellä kohti suurinta kirkkautta.
Lauri Oinonen
