Sateisen syksyn mietteitä

Tämän vuoden 2017 kesä ja syksy muistuttavat suuresti oppikoulupoikana kokemaani kesää ja syksyä 1962. Tuolloin ollessani päivää vaille 15-vuotias kuoli täysin yllättäen isäni viime sotien veteraani ja invalidi, synnyinkotitilani raivaaja, rakentaja ja viljelijä 52 vuoden iässä. Päätimme äitini kanssa, että tilaa viedään eteenpäin.

Isäni kuollessa elokuuun 9.päivänä 1962 olivat sateiden takia vielä heinät paljolti seipäillä odottamassa poutaisia hetkiä latoon ajettavaksi. Ohra ja ruis joutuivat korjattabaksi seipäille, mutta kaura oli niitettävä vihantarehuna karjalle syötettäväksi. Kolen kesänja syksyn vuoksi lehmät ja nuorkarja olivat paljon sisällä navetassa ja sisäruokintakausi alkoi jo kesällä.

Hyvien naapurien avulla kuitenkin korjuutöissä edettiin. Sain olla rehtori Jussi  Rainion luvalla niin paljon maataloustöiden vuoksi pois koulusta, että työt tulivat tehdyiksi. Kävin keskikoulun neljättä luokkaa Keuruun yhteiskoulussa, mutta ei tämä käytännön työeläma koulunkäyntiäni häirinnyt, vaan antoi siihen voimaa ja palkittiin keväällä 1963 koulun parhaimmalla lukuaineiden keskiarvolla.

Tuolloin olivat heinäseipäät ja seipäille laitettu kuitenkin joskus kuivui ja oli latoon ajettavissa ja puitavissa. Nyt olen nittännyt ohraa tutulle henkilölle lampaiden ruuaksi ja kun vähän tulee poutaa ja saan niittokoneeni kuntoon, niitän loputkin ohrat ja kauran antaakseni ne tutuille heidän eläintensä ravinnoksi.

Tämä korjuukausi on muistutus siitä, että maassamme on otettava vakavasti kansallinen ruuan omavaraisuus. Nyt vielä on maailmalla viljaa Suomeen tuotavaksi, onneksi. Mutta näin ei välttämättä ole kauan jatkossa. Siksi olen vakavasti huolestunut, jos me emme ole omavaraisia jatkossa. Isäni opetti, että aina pitää olla oma vara, vieraan vara ja vielä jäämisenkin vara.