Isäni talvisodan haavoittumisen 80-vuotispäivänä

Tänään huomaan tulleen 80 vuotta jaakkimalaisen isäni Sulo Oinosen haavoittumisesta Ulsmaisissa muutama kilometri etelään hänen aiemman talvisodan taistelukentän Kollaanjoen ja Kollaanjärven yhtymäkohda maisemista.

Kun vihollinen ei ollut kyennyt tekemään eikä koko talvisodan loppuun mennessäkään läpimurtoa Kollaalla kolmen kuukauden kovien hyökkäystensa tuloksena, se yritti sivustakoukkausta Kollaalta katsoen Laatokan suunnan kautta suomalaisten selustaan. Tätä varten joukko, johon isäni kuului, siirrettiin Kollaalta Ulismaisiin torjumaan "korpiryssiä" ovelassa hyökäyksessään. 

Isäni kertoi vihollisen ampuneen (kansaivälisten sopimusten kieltämiä) räjähtäviä, mitkä puissa räjädellessään syöksivät kuumien metallien raesateen osamansa alueelle. Tällaiseen suihkun alle jäi isänikin. Hän kertoi kaiken tuntuneen lämpimältä haavoittuessaan tajunnan nopeaan menetykseen.

Seuraavat muistikuvansa hän kertoi Joensuun sotasairaalasta vasta aselevon jo tultua (13.3.1940), missä tanskalainen lääkäri antoi isäni kertoman mukaan hyvää ja ystävällistä hoitoa. Lähes kaikki sirpaleet oli saatu leikkauksien ansiosta poistettua. Jotain jäi kuitenkin loppuiäksi ja meni aikanaan isäni hautaan. Jatkosodassa tulivat taas uudet haavoittumiset, joita osaltaan hoidettiin Oulussa.

Ennen haavoittumistaan Isäni lähellä taistellut legendaarinen ampuja, lumipukuinen "valkoinen kuolema" kuten vastapuoli Simo Häyhää nimitti, haavoittui pahasti kasvoihin. Isäni vei karjalaisen naapurinsa Eino Toiviasen? kanssa häntä kohti JSP:tä (sodan ajan joukkosidontapaikka, nyt ensiapuasema). Isäni luuli Simo Häyhän kuolevan, vammat näyttivät niin pahoilta, mutta hän ei tullut tietämään, että Simo Häyhä sittenkin jäi eloon.

Isäni haavoittuminen sattui talvisodan "verisimpänä päivänä", jolloin kaatui nykyisten tietojen mukaan 816 suomalaista. Kollaalla kuten Ulismaisissakin rintamat pitivät, vihollinen pääsi läpi vasta välirauhansopimuksen määrittelemien rajojen avulla. Kollaan taistelijat olivat hyvin pettyneitä ja olivat kirjan Kollaa kestää tekstin mukaan sanoneet, että parempi olisi ollut kaatua, kuin nähdä tällainen häpeärauha. Kollaan taistelijat olivat Karjalan miehiä, jotka menettivät kotinsa ja sen myötä paljon muuta. Suomi suruliputti menetyksiä.

Olen pohtinut jälkeenpäin sitä mitä tapahtui isäni irtaimelle omaisuudelle ja esim. hevoselle?  Jaakkima ja Lumivaara, jossa isälläni oli juuri hankittu maatila, olivat yli sadan kilometrin päässä Kollaan rintamasta ja kaukana Kannaksenkin rintamasta ja menetettiin välirauhan sopimuksessa,ei taistelualueen menetyksenä. Vastaava toistui jatkosodankin jälkeen.

Nuo alueet sodan myötä on menettetty vain suuren Pohjan sodan eli Ison vihan jälkeen. En tunne tuon sodan sotatoimia kyseisillä alueilla. Tuolloin ei liene ollut rintamalinjoja sillä asutuksen ja väestön vähäisyydestä johtuen, kuten myöhemmin on rintamia ollut.

Pähkinäsaaren rauhassa 1213 alueet jäivät silloisen rajan toiselle puolelle. Keitä kantapitäjäksi muodostuneen Jaakkiman (Joachkim, Vapahtajamme isoisän nimi) alueella tuolloin asui, ei ole tiedossani. Olisiko ollut isoäitini kantavanhempia? Vai olisivatko he tulleet Karjalaan Ruotsin vallatessa alueen ja pyrkiessä luterilaistamaan Karjalaa?  Suvuissani en tiedä olleen ortodokseja, siksi voi olettaa isoäitinikin kantavanhempien tulleen Savosta?

Historian mukaan isoäitini kylän nimi Oinaanvaara tullee siitä, että Peukalhuulinmäellä on esihistoriallisena pakanuuden aikana ollut uhripaikka. Isoäitini synnyinpaikka sijaitsi juuri Peukalhuulinmäellä. Tämä on Lumivaaran korkein paikka, josta näki Laatokalle ja siksi se oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaisille (Multian, Pihlajaveden ja Toivakan miehille kaatumisten ja haavoittumisten) tavoiteltu tähystyspaikka.

Suomalaiset yriitivät kolmena aaltona "Karjala" sotahuutonaan huutaen valloittaa Peukalhuulin mäkeä onnistumatta kuitenkaan siinä.

Suomalaisten komentaja siirrettiin miesten turhaksi koetun tapattamisen vuoksi muihin tehtäviin ja neuvostoliittolaisten komentaja palkittiin suuresta facistien vastaisesta taistelusta. Tulos oli kuitenkin pian neuvostolliton lähes salaa tekemä pakeneminen Laatokalle, sillä he olivat jäämässä mottiin suomalaisten edettyä molemmilla sivustoilla.  Multian, Pihlajaveden ja Toivakan sankarihaudat kertovat hiljaista historiaansa.

Jaakkiman ja Lumivaaran miehet puolestaan lähtivät Tornion seudulle evakuoituina Länsi-Pohjan miesten kansssa jatkosotaan valloittamaan menetettyä Sallaa ja sieltä edellleen Vienan Karjalaan.