Rautatien historiaa Haapamäen ympärillä

Suomessa junaliikennettä on ollut yli 160 vuotta. Vuonna 1862 alkoi säännöllinen henkilöjunaliikenne Helsingin ja Hämeenlinnan välillä.

Keisari Aleksanteri toisen aika Suomen suuriruhtinaskunnassa oli voimakasta edistyksen ja kehityksen aikaa. Tuolloin luotiin pohjaa kaikilla sektoreilla tulevalle Suomen itsenäisyydelle. Rautatieliikenne antoi aivan uudet mahdollisuudet ihmisten liikkumiselle ja tavaroiden kuljetuksille.

Keuruun seutu pääsi rautatien vaikutuspiiriin jo 1883, jolloin valmistui rata Tampereelta Nikolainkaupunkiin ( nykyiseen Vaasaan) Haapamäen kautta. Radan rakentaminen kokonaisuudessaan tapahtui erittäin nopeasti, kolmessa vuodessa. Ratalinjaus on yhä käytössä Orivedellä 1960-luvulla tehtyjä oikaisuja lukuun ottamatta. Näsijärven itäpuolelle rakennetun radan katsottiin luovan yhteydet sekä Längelmäveden että Keurusselän vesistöihin.

Radoilla haluttiin luoda yhteydet silloin tärkeään sisävesiliikenteeseen. Siksi oli mielekästä rakentaa Pohjanmaan radalta rata suoraan Päijänteelle Jyväskylään ja jatkaa sieltä Keiteleen vesistöön Suolahden satamaan. Rata Pietarista Nikolainkaupunkiin oli tarkoitus toteuttaa lähes vt 18 linjausta myöten, mutta ohi Jyväskylän pohjoispuolitse Kuivasmäen, Multian ja Ätsärin kappeleiden ja Välimaan läpi Nikolainkaupunkiin. Risteysasemaksi Pohjanmaan radalle suunniteltiin ja rakennettiin Myllymäki, mutta risteykseksi muodostui kuitenkin Seinäjoki.

Keuruun kunnan alueelle tuli kaksi asemaa, Keuru (nykyinen Haapamäki) ja Kolho (nykyisin Mänttä-Vilppulan kaupungissa). Nyt Keuruuseen kuuluva Pihlajaveden asema sijaitsi silloin Pihlajaveden kunnassa. Jyväskylään menevän radan valmistuminen 1897 toi rautatien ja Keurun aseman kirkonkylään ja Haapamäen risteysasema sai nykyisen nimensä.

Keuruun silloiselle rovastille radan rakentaminen ja kiroilevat, rivoja puhuvat sekä juopottelevat radan rakentajat olivat peruuttamasti mieltä koskettava järkytys, kun rata tuli pappilan ja kirkkojen välille ennestään rauhalliseen pihapiiriin. Ongelma on edelleen liikkumisessa, suorin ali- tai ylikulku Pappilanniemen asuinalueelta kaupungin keskustaan puuttuu ja ihmiset joutuvat loikkimaan radan yli kieltotaulusta huolimatta.

Poikittaisradan kokonaisuus ja haara Haapamäeltä Poriin on idea itse Nobelin veljeksiltä! He toivat Venäjän ja jokireittien kautta Kaspianmeren alueen öljyä Laatokan Sieklahteen (Lahdenpohjan kauppala Jaakkiman seurakunnassa). Aikanaan tuo oli suurta toimintaa ollen sama määrä öljyä kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen käyttämä öljyn määrä historiatietojen mukaan. Nobelin veljekset veivät öljyä eri Euroopan maihin. Venäjän vallankumous ja poliittiset muutokset tyrehdyttivät sittemmin toiminnan. Idea Haapamäki-Pori radastakin toteutui vasta 1938 kunnallismiesten päästyä lähemmin reitistä sopuun.

Rautatiehallituksella oli 1920 lovun lopulla suunnitelma viivasuorasta radasta Haapamäeltä Ylivieskaan. Kun asiaan tulivat poliitikot, rata "jalostui" mutkittelevaksi Keski-Suomen radaksi Haapajärvi-Suolahti, mistä oli jo rata Jyväskylään. Tilannetta olisi korjannut eduskunnan päättämä rata Haapamäki-Multia-Saarijärvi ja tällöin tästä olisi voinut kokonaisuudessaan muodostua lyhyin ratayhteys tätä rataa käyttäen pääkaupungin ja Oulun välille. Ratalinja avattiin metsään, mutta sota-ajat estivät rakentamisen ja sen jälkeen poliittiset päätökset.

Näin Porin ratakin jäi "mieron tieksi", koska sille ei muodostunut kuljetuksia logistisesti syöttävää rataa koillisen Suomen metsäisistä maakunnista. Myös uitot olivat sotien jälkeen parhaimmissa voimissaan vesistöjen maakunnissa Multian latvavesiltä alkaen ja siksi Multian uitto- ja hevosmiehet vastustivat Multian rataa kansalaiskokouksessa peläten töidensä menettämistä! Uitot loppuivat Multialta vuonna 1963, jolloin Riuttakoskenkin 234 metriä pitkässä uittorännissä meni viimeinen "hännänvedon"-luonteinen uitto. Ensimmäiset "Magirukset" ilmaantuivat samaan aikaan Multiankin maanteille suuntina Pori, Kotka tai Hamina. Uittoränni siirtyi historiaan 15-19. 10 1995, pyynnöstäni jätettiin syntymäkotini maalla olevat uittoränniin ohjaavat puurakenteet maatumaan muistona uljaasta ajasta, mikä ei enää palaa.